”Mieluummin olen Galenoksen kanssa väärässä kuin uskon Harveyn kaltaista huijaria”. Näin kommentoi 1600-luvulla muuan brittilääkäri mullistavaa teoriaa, jonka mukaan sydän pumppaa verta, joka kiertää verisuonissa. George Orwellin klassikkoromaanissa ”Vuonna 1984” puolestaan Isonveljen edustaja totesi, että 2+2=5, jos Puolue sanoo niin. Ja kun Puolue sanoo niin, kansalaiset myös todella uskovat, että 2+2=5.

Melkein jokainen, jonka opintoihin on sisältynyt humanistisia tai yhteiskuntatieteellisiä aineita, on törmännyt sen tapaiseen ajatteluun, että tosiasioita ei olekaan, vaan ainoastaan tulkintoja. Että kaikki riippuu havaitsijan näkökulmasta. Historiallista totuutta ei ole olemassa vaan ainoastaan eri näkökulmista kirjoittavien historioitsijoiden tulkintoja. Tiettyä tämänsuuntaisuutta vaikuttaisi olevan jo lukiotasolla. Kiitettävää ajattelua pystyy osoittamaan saivartelemalla erilaisilla sanaleikeillä, mikä on omiaan ruokkimaan seuraavillakin koulutustasoilla hedelmätöntä ja mihinkään johtamatonta lepertelyä. Kielen hämärtäminen hämärtää ajattelunkin, ja syntyneiden vahinkojen korjaaminen myöhemmin on hidasta ja vaikeaa.

Pohjimmiltaan kyse on väärinkäsityksestä. Suurin osa asioiden läpitulkinnanvaraisuuden sisäistäneistä on unohtanut, että jonkin asian nimeäminen tai tulkitseminen ei muuta itse asiaa yhtään miksikään. Kahdesta plus kahdesta ei tule viittä, vaikka mistä kulmasta katsoisi. Se, että riittävällä hoennalla alkaa uskoa valheeseen, ei muuta valhetta todeksi vaan ainoastaan tuota valhetta koskevan kuvitelman. Vaikka jäniksenpapanan nimeäisi suklaarusinaksi, se on silti jäniksenpapana. Kekkonen valittiin presidentiksi vuonna 1956 eikä 1996. Vaikka painovoimaa pitäisi kulttuurisesti tuotettuna sosiaalisena konstruktiona, kerrostalon katolta ei silti kannata hypätä. Kuu ei ole juustoa eikä naisen euro 80 senttiä.

Olin muutama vuosi sitten Historian opiskelijain liiton seminaarissa kuuntelemassa suomalaisen historiantutkimuksen suurta ikonia, akateemikko Eino Jutikkalaa. Hänen esitelmästään jäi aivan erityisesti mieleen yksi kirkas ajatus: ”Historia tapahtuu vain yhdellä tavalla.” Tällainen luonnollisesti herättää spontaania ärtymystä kaikissa, jotka ovat koko opintiensä ajan kuulleet aivan päinvastaista todistelua. Ei oikeastaan mikään ole totta, eikä oikeastaan millään ole mitään väliä. Jutikkalan lause täytyy kuitenkin ymmärtää siten, että historia sanana tarkoittaa sekä menneisyyttä että sitä tutkivaa tiedettä. Lisäksi on syytä erottaa toisistaan se, mikä on totta ja se, mitä väliä asioilla on tai ei ole. Tosiasiat ja arvoarvostelmat ovat eri asioita.

Historiallisen tutkimuksen klassinen tehtävä on vastata kysymykseen: Kuka teki mitä, missä ja milloin? Pelkistetyimmillään tähän on kussakin tapauksessa vain yksi oikea vastaus, ja kaikki muut vastaukset ovat vääriä. ”Historia” menneisyytenä on mikä on eikä muuksi muutu. Mitalikakkua ei saa enää syömättömäksi. Toisaalta joudutaan hyväksymään, että kaikkea mahdollista menneisyydestä ei voida koskaan saada selville. Erilaisia jälkiä menneisyydestä on käytettävissä vain sen verran kuin on, ja ne rajaavat ja ohjaavat voimakkaastikin käsitystämme siitä, miten asiat ovat olleet.

Sillä, miten asiat ovat olleet ja mitä on tapahtunut, ei toki vielä kerro mitään siitä, millaiset ajatukset ovat saaneet jotkut ihmiset toimimaan siten kuin ovat toimineet. Syy-seuraussuhteidenkin aukoton selvittäminen voi useimmissa tapauksissa olla vaikeaa tai mahdotonta. On vain hyväksyttävä, että menneisyyden ihmisten ajatuksiin ja motiiveihin pääsemme tutustumaan vain välillisesti erilaisten kirjallisten ja muissa muodoissa olevien aineistojen kautta, ja niidenkin suhteen täytyy noudattaa tiukkaa lähdekritiikkiä. Loppujen lopuksi kunkin teon perimmäiset motiivit tietää vain tekijä itse, jos aina hänkään.

Tapahtuneet tosiasiat ovat kuitenkin vain ne, jotka ne ovat. Ludwig Wittgensteinin mukaan ”Maailman määrittävät tosiasiat ja se, että ne ovat ainoat tosiasiat.” Kun joku on tehnyt jossain jotain, asia on juuri sillä tavalla eikä millään muulla. Faktoista on vain yksi tapa olla oikeassa, nimittäin olemalla samaa mieltä niiden kanssa. Sen sijaan voidaan väitellä loputtomiin siitä, miten joitakin menneisyyden tapahtumia tai nykyhetkessä olevia valintatilanteita pitäisi arvottaa hyödyn tai vaikka esteettisten arvojen näkökulmasta. On aivan eri asia väitellä siitä, mitä Kekkonen teki, kuin siitä, olivatko hänen tekonsa arvostettavia vai eivät.

Puheella pystytään muuttamaan maailmaa. Asia kuitenkaan ei tapahdu ilman, että joku kuulee puheen, tekee siitä johtopäätöksiä, vaikuttuu tai on vaikuttumatta, tekee asioita tai on tekemättä. Yllättävän moni politiikassa tavalla tai toisella mukana oleva kuvittelee, että todellisuus muuttuu joksikin muuksi, kunhan vain tarpeeksi toivotaan. Tämäkin perustuu väärinkäsitykseen, koska näin eivät oikeasti edes retorikot kuvittele. Päinvastoin, retoriikasta perillä oleville on aivan selvää, että kun puhuja pyrkii puheellaan vaikuttamaan kuulijoihin, lopputulos seuraa vasta kuulijoiden omasta toiminnasta. Onnistuneella retoriikalla voidaan saada ihmiset kuvittelemaan vaikka minkälaisia asioita, mutta edes sellaisessa tapauksessa tämä ei vielä tarkoita itse todellisuuden kannalta yhtään mitään. Vasta konkreettinen toimeen ryhtyminen saa todellisuuden muuttumaan.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, sanoi jo edellinen kokoomuslainen tasavallan presidentti J.K. Paasikivi. Tavallisesti tämä sanonta muistetaan alkuperäisessä asiayhteydessään eli liittyen Suomen geopoliittiseen asemaan. Naapuruus Neuvostoliiton kanssa oli Suomen ulkopolitiikkaa määrittävä tekijä, haluttiin sitä tai ei. Tulkinnan puolelle mennään kysyttäessä, mikä sitten oli oikea tapa ottaa tosiasia huomioon. Tiedossa on, että tuo tosiasia otettiin Suomessa huomioon viimeistään 1970-luvulla aivan älyttömyyksiin saakka jopa Kokoomuksessa.

Mentiin jopa niin pitkälle, että oikeita tosiasioita, esimerkiksi Neuvostoliiton taloudesta tai ihmisoikeustilanteesta, ei ollut suotavaa sanoa ääneen, mikä on epäilemättä ollut joillekin oikeita tosiasioita arvostaville henkisesti ja moraalisesti raskasta. Tiedemaailmasta yhtenä esimerkkinä on professori Tauno Tiusanen, joka päätyi tekemään mittavan uran ulkomaisissa huippuyliopistoissa. Kotimaan politiikassa itsesensuurista kieltäytyneistä muistetaan ehkä parhaiten Kokoomuksen pitkäaikainen kansanedustaja Tuure Junnila, jota monet poliittisen tarkoituksenmukaisuuden nimissä olivat savustamassa ulos koko puolueesta.

Kunkin poliittisen valinnan kohdalla eri tahot painottavat eri asioita. Jotkut vannovat ennemmin johdonmukaisuuden nimiin, toiset ovat valmiimpia tarkistamaan aiempia kantojaan, jos tosiasiat tai niiden arvottaminen puoltavat uutta asennoitumista. Johdonmukaisuudella voidaan perustella esimerkiksi nöyryyttävää alistumista joihinkin sellaisiin muiden tekemiin päätöksiin, joita ollaan aikaisemmin tiukasti vastustettu. Loppujen lopuksi käytännön politiikassa on kysymys vallankäytöstä, tai vielä raadollisemmin muodollisiin valta-asemiin pääsemisestä. Tämä voi johtaa ennemmin tai myöhemmin tosiasiat ylittävään johdonmukaisuuteen.

Sillä on pirunmoinen merkitys, ollaanko oikeassa vai väärässä. Sillä on väliä, syödäänkö suklaarusinoita vai jäniksenpapanoita, riippumatta siitä, millä nimellä papanoita kutsutaan. Oikeassa olo on yksinkertaisimmillaan sitä, että pyrkii kaikessa ajattelussaan nojaamaan sellaisiin väittämiin, jotka ovat totta. Vastaavasti on hylättävä sellaiset ajatukset, jotka ajautuvat tosiasioiden kanssa ristiriitaan. Johdonmukaisuus on hyvästä, ainakin suhtautumisessa totuuteen. Silloin on aina edes kulloisellakin hetkellä oikeassa, vaikka mielipide muuttuisikin. Galenoksen lääkinnälliset opit kestivät johdonmukaisesti puolitoista tuhatta vuotta, mutta väärässä hän oli silti.

Kirjoittaja on 33-vuotias filosofian maisteri ja entinen kokoomusnuori