Euroopan unioni määritettävä uusiksi

Blogi

Erilaisissa puheenvuoroissa on viimeaikoina kuvailtu sitä, miten Euroopan Unioni on tällä hetkellä suuressa, koko instituution tulevaa roolia määrittävässä tienhaarassa. Ratkaisuna akuuttiin rahoituskriisiin on esitetty niin sanottua “taloudellista solidaarisuutta” eli tulonsiirtojen ja yhteisvastuun lisäämistä euroalueella. Toisena näkemyksenä on esitetty yhteisvaluutan pirstaloimista ja paluuta joko kansallisiin valuuttoihin tai jonkinlaisiin uusiin pienempiin valuutta-alueisiin, joiden taloudet ovat riittävän samanlaisia.

Saksa ja Suomi ovat edustaneet protestanttisina pohjoisen maina näiden kahden ajatuksen välimallia: yhtäältä on myönnetty, että tulonsiirtounioni eurobondeineen on huomattavan kivulias, taloudellisesti epäedullinen sekä rakenneuudistuksien kannalta passivoiva järjestelmä. Toisaalta yhtenäisestä valuutasta on kuitenkin pidetty kynsin ja hampain kiinni, osin jopa ideologisella vimmalla, hinnalla millä hyvänsä.

Ainoastaan Isossa-Britanniassa ja tietyiltä osin Ruotsissa ollaan uskallettu esittää poliittisen eliitin taholta tiukkaakin kritiikkiä Euroopan talouksien keskittämistä kohtaa. Briteissä euroskeptimi on ollut jo pidempään valtavirtaa. Esimerkiksi Margaret Thatcheriä voidaan pitää pitkänäköisenä ja viisaana poliitikkona, koska hän ennakoi jo ennen euron käyttöönottoa, mitä Ranska ja Saksa aikoivat saavuttaa tällä

Pohjois-Euroopan linjasta

Optimaalisen valuutta-alueen teorian näkökulmasta mm. Saksan ja Suomen edustamaa linjaa EU:ssa voidaan pitää jokseenkin kummallisena. Ylivelkaantuneille maille pelastuspakettejen vakuuksiksi suoritettuja leikkaus- ja tasapainotustoimenpiteitä ei ole pantu läheskään täysimääräisinä täytäntöön. Oikeastaan ratkaisut junnaavat paikallaan ja puoli-ilmaista rahoitusta tarjotaan pelastuspakettejen muodossa kriisimaille, jolloin totutut rutiinit voivat jatkua.

Vaikuttaa jopa siltä, että ainakin Kreikka, uuden sosialistihallituksen myötä vain jarruttelee tätä tasapainottamiseen tähtäävää projektia, toiveenaan se, että euro-alue siirtyy jollain aikavälillä eurobondejen ja muiden rahoitusvälineiden kautta tulonsiirtounioniin. Tällöin sen ei tarvitse enää ryhtyä tasapainaottaviin toimenpiteisiin ja elintason alentamiseen radikaalisti sille tasolle, kuin se kuuluisi tuottavuuden mukaan laskea. Euroopan talouskurin pitäjät tuntuvatkin paradoksaalisesti olevan löysän kurin maiden panttivankeina, vaikka yleensä mediassa ollaan annettu ymmärtää päinvastaista.

Euron ylläpitäminen tuntuu olevan tämän lisäksi aivan silmittömän pyhä ja kyseenalaistamaton asia. Kenties Saksan näkökulmasta sitä voidaan pitää poliittisesti jokseenkin edullisena, että muut maat osallistuisivat sen pankkien tappioiden kattamiseen. Sen sijaan Suomella on lähes mitättömät Kreikka-sijoitukset ja unioni skaalassa verrattain hyväkuntoinen talous.

Kysymys kuuluukin: “Miksi me haluamme katsoa tätä pelleilyä?” Erikoista onkin, että kovin merkittäviä avauksia (Stefan Törnqvistiä ja Jan Hurria lukuunotaamatta) tai keskustelua asiasta ei Suomessa ole käyty kriittisestä näkökulmasta, vaan kaikkein merkittävimmät keskustelualoitteet on esitetty muualta, mm. Isosta-Britanniasta käsin.

Miksei vaihtoehtoja?

Miksei siis Suomessa ja yleisesti Euroopan tasolla pohdita vakavasti ja julkisesti vaihtoehtoa nykymenolle? Eikö olisi edullista ajaa kerrankin omaa etua ainaisen mallioppilaan roolin sijaan? Yleisesti esitetty argumentti nykyisen järjestelmän puolustamiseksi on se, että euro-järjestelmän kaatuessa työttömyys pongahtaisi taivaisiin ja kansantuote kuihtuisi merkittävästi. Vienti ei vetäisi aiempaa tahtia ja jäisimme pohjolaan unhokiksi.

Kuitenkaan taloustieteellisesti faktoja tai selvityksiä rahaliiton sortumisen seurauksista ei ole esitetty kovinkaan yhtyneesti tai analyyttisesti; keskustelukulttuuri aiheen tiimoilta puuttuu täysin. Toisaalta, vaikka bruttokansantuote ja erilaiset talousindikaattori laskisivatkin aluksi kuin lehmän häntä, niin eikö markkinataloudessa ole kyse juuri luovasta tuhosta, eli siitä, että kannattamattomat ja keinotekoiset taloudelliset rakenteet sortuvat ennemmin tai myöhemmin, “näkymättömän käden” työn tuloksena. Mikä onkaan pienin paha? Viimeisin Espanjan tukipaketti ei itseasiassa ratkaissut mitään – nyt ostettiin vain lisää aikas.

Vaikkei asiasta liikaa kirjoiteta niin itseasiassa monet taloustieteilijät ovat hiljalleen tulleet siihen tulokseen, ettei Euro toimi nykymuodossaan, se oli vain “hauska kokeilu”. Toiset tieteilijät, kuten nobelisti Friedman pitivät koko projektia hölmönä jo alusta pitäen. Onkin kiinnostava tekijä sinällään, miksi keskustelukulttuuri euron suhteen oli ja on ollut kokoajan niin valtaisan primitiivistä ja mielikuvallista: vastustaminen on etenkin liitetty voimakkaasti ääriliikkeisiin, kuten oikeistopopulismiin.

Talouden keskittämisen kohdalla peli tulisi viheltää poikki ja tunnustaa, ettei Euro toimi nykyisellää. Yhteisvaluutta vaatii turvakseen joko vahvan, kansallista itsenäisyyttä ja budjettivaltaa loukkaavan liittovaltio -tyyppisen ratkaisun tai sitten koko alueen tulisi pirstaloitua ja hajota. Itse suosin liberaalina ajattelua, jossa otettaisiin etäisyyttä vallan keskittämiseen. Nykymuotoiset ratkaisut eivät toimi, ja euron ongelmat kasautuvat kokoajan, kunnes korjausliike tapahtuu väistämättä ja ääriliikkeiden suosio nousee. Toivommeko tätä?

Kirjoittaja on Espoolainen kunnallisvaaliehdokas, sekä Kokoomusnuorten liittohallituksen eurooppapoliittisen työryhmän puheenjohtaja.

Ota kantaa