Yhden totuuden nuorisopolitiikkaa

Blogi

Keskustelu suomalaisten nuorten syrjäytymisestä on vellonut jo hyvän aikaa kiivaana. Eikä lainkaan heppoisin perustein: valtakunnallisesti joka kahdeskymmenes nuori on parhaillaan vailla työpaikkaa tai peruskoulun jälkeistä koulutusta. Kun elämänsä alkutaipaleella olevia ihmisiä on pudonnut perustavanlaatuisten elämän tukipilareiden kannattamattomiin kymmentuhansittain, puhutaan äärimmäisen vakavasta sosiaalisesta ongelmasta.

On lisäksi päivänselvää, että mikäli mistään muusta häämöttävästä yhteiskunnallisesta uhasta – vaikkapa talouden rakennemuutoksesta, huoltosuhteen heikkenemisestä ja julkisen talouden kestävyysvajeesta – olisi tarkoitus selvitä kunnialla, ei varaa kokonaisen sukupolven tippumiseen tyhjän päälle ole. Maamme tulevaisuus lepää nykyisen nuorison varassa, ja nuorilla on oltava voimavarat kannatella sitä.

Ratkaisun löytäminen on siis ensiarvoisen tärkeää, ja sitä varten on käytävä perinpohjaista yhteiskunnallista keskustelua.

Merkittävä etappi julkisessa keskustelussa oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön kokoaman työryhmän valmistelema Ihan tavallisia asioita -kampanja. Se nettosi julkisuudessa jyrkästi jakaantunutta palautetta – joidenkin mukaan syrjäytymisen torjunnassa tulisi keskittyä kampanjan mukaisesti enemmän yksilön ja lähipiirin vastuuseen, toisten mielestä presidentti saisi lausua vain siitä, mitä nimenomaan julkinen valta voisi asian eteen tehdä.

Mielestäni molemmat näkemykset ovat oikein. Arkielämässä oikeasti merkittävät teot tehdään ruohonjuuritasolla, eikä syrjäytymisen torppaaminen ole tähän sääntöön poikkeus. Toisaalta syrjäytymistä pitävät voimakkaasti yllä sosiaaliturvan kannustinloukkujen kaltaiset yhteiskunnalliset mekanismit, joiden purkaminen onnistuu vain julkiselta vallalta. Käytännön toteutuksessa ydinkysymys on siis siinä, millaisia päätöksiä valtion ja kuntien tulisi tehdä, jotta myönteinen osallisuuden kierre saataisiin nuorten keskuudessa aikaiseksi.

Puoluetoverini Henri Heikkinen tarjosi blogissaan kuvatunlaisia ratkaisuja liberaalista tulokulmasta. Blogin mukaan ongelma piilee ennen kaikkea joustamattomissa työmarkkinoissa, jotka estävät työkokemukseltaan vähäisten nuorten töihin pääsyn.
Kokoomusnuorille jo pitkään tuttu ajatusketju kulkee seuraavasti:
– nuorten syrjäytyminen johtuu laajalti työttömyydestä, joten nuorten työllisyyttä tulee parantaa;
– työttömyys johtuu liian suuresta työnantajille lankeavasta taloudellisesta riskistä nuorten (tai ylipäänsä kenenkään) palkkaamisen yhteydessä, joten riskiä tulee vähentää;
– riski vähenee keventämällä irtisanomissuojaa sekä alentamalla palkkavaatimuksia työehtosopimusten yleissitovuudesta luopumalla.

Itse ehdotetun politiikan nyansseja tällä erää tärkeämpää on sen saama vastaanotto. Esitetyt ratkaisut syrjäytymiseen olivat hyvin erilaisia verrattuna vallitsevaan poliittiseen ilmapiiriin, jossa on painotettu yksinomaan taloudellisia panostuksia nuoria koskeviin sosiaalipalveluihin, kuten mielenterveystyöhön ja työpajatoimintaan. Ei ollut siis ollenkaan odottamatonta, että ajatus julkisen sektorin roolin radikaalista vähentämisestä tultaisiin vastaanottamaan melko nuivaan sävyyn.

Kohtuullisen viileän vastaanoton sijasta odotti tarjottua visiota totaalinen täysteilaus. Osapuilleen jokaisessa näkemässäni kommenttiosiossa, blogivastineessa ja sanallisessa puheenvuorossa kuitattiin kirjoittaja suoralta kädeltä epämääräisten “kovien arvojen” edustajaksi, jolla ei ole tosiasiallisesti mitään tahtoa parantaa syrjäytyneiden nuorten asemaa.

(Myönnettäköön, onhan Heikkisen idea hieman epäintuitiivinen. Arkielämässä omaa hyvinvointiaan voi yleensä kohentaa latomalla rahaa valitsemansa kauppiaan tiskiin – eikö sama logiikka yhtäkkiä toimisikaan julkisella tasolla?)

Sanat ovat tietty vain sanoja, eikä niistä kuulu provosoitua. Meininki menee kuitenkin huolestuttavan puolelle siinä vaiheessa, kun eri mahdollisuuksien avoin punninta hautautuu täysin yksipuolisen ja perustelemattoman “ei”-tulvan alle. Hyvään päätöksentekoprosessiin tulee kuulua kaikkien esitettyjen vaihtoehtojen järkiperusteinen arviointi, eikä mitään kantaa – edes sitä omaa ja niin rakasta – ole perusteltua ottaa annettuna.

Kertauksena: nyt ollaan siis etsimässä lääkkeitä koko kansakuntaa ennenkuulumattoman kipeästi koskettavaan vaivaan, eikä pelivaraa hätiköidyille päätöksille ole. Vaikka päätyisikin lopuksi olemaan eri mieltä toisen keskustelijan kanssa, on sulaa hulluutta päättää oikea vastaus ennen kaikkiin vaihtoehtoihin perehtymistä. Yhden totuuden maailmassa syntyy vain huonoja ideoita.

Kirjoittaja on Espoon Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja sekä kunnallisvaaliehdokas numerolla 167.
micke@espoonkokoomusnuoret.fi

Kommentti artikkeliin “Yhden totuuden nuorisopolitiikkaa
  1. t.t. sanoo:

    Jos kommentit ottaa vain ei-tulvana tutkimatta niiden sisältöä, keskustelu ja pohdinta tietenkin tyrehtyy. Ehdotuksia kannattaa miettiä näistäkin näkökulmista:

    Koeaika on jo keksitty ja käytössä. Yrittäjällä on kolmisen kuukautta aikaa päästä selville siitä, toimiiko yhteistyö. Kyllä sen pitäisi aivan hyvin riittää. Samoin tietenkin palkatulla on mahdollisuus nähdä, onko työnantajalla kaikki asiallisesti kohdallaan vai onko viisaampaa etsiä toinen työpaikka.

    Monilla nuorilla on kokemuksia huonosta perehdyttämisestä. Työnantaja saattaa käyttäytyä hyvinkin vihamielisesti ja syyllistävästi, vaikka kyse on siitä, että työnantaja on itse jättänyt kertomatta nuorelle työntekijälle tarvittavat tiedot. Työnantajien työnjohdollista osaamista kannattaa siis alkaa järjestelmällisesti parantamaan koulutuksin, jotta he osaavat hoitaa oman osuutensa toimivasta yhteistyöstä. Väärään syyllistämiseen pohjautuva irtisanomispeikkokin poistuu
    kätevästi samalla ja molemminpuoleinen tyytyväisyys kasvaa.

    Palkkauksen pitää riittää toimeentuloon. On epärealistista yhtä aikaa antaa hintojen nousta kiihtyvällä vauhdilla ja puhua palkkojen alentamisesta. Kaikilla nuorilla ei ole sellaisia vanhempia, jotka voivat rahoittaa asumisen ja elämisen, jotta nuori voi käydä tekemässä lähes ilmaiseksi töitä jollekin yrittäjälle.

    Jos palkka ei kata toimeentuloa, veronmaksajat joutuvat maksamaan asumistukia ja toimeentulotukia palkan jatkeeksi. Näin on jo pienimpien palkkojen kohdalla. Työharjoittelijoiden kohdalla veronmaksajat maksavat kaiken, koko yrittäjien saaman hyödyn.

    Miten käy työmotivaation alle toimeentulon jäävällä palkalla? Ottaisitko itse vastaan työn, joka ei kata elinkustannuksiasi? Miten se, miten vähän työnantajasi arvostaisi työpanostasi, vaikuttaisi siihen, miten itse arvostaisit työnantajaasi?

    Hintojen nousu+ tulojen alentaminen+sosiaaliturvan heikentäminen+terveydenhuollon saavutettavuuden heikentäminen ovat asioita, joita tietyissä piireissä ajetaan – ilmeisesti kokonaan ymmärtämättä, että niillä on vaikutuksensa: hidas, mutta varma kurjistuminen. Nuoret perustavat perheitä. Kun palkkaus on riittämätön holtittomaan hintojen nousuun nähden, ihmisten terveys romahtaa ja asumuksia ei voi pitää kunnossa, seuraa masennusta, joka aiheuttaa piittaamattomuutta, ja se puolestaan on kehnoihin elinoloihin pudotettujen nuorten omille tuleville lapsille syrjäytymisvaara.

    Millaisessa maassa oikein haluatte asua? Kehitysmaaksi taantuvassa vai sellaisessa, jossa yrityksetkin ymmärtävät kantaa yhteiskuntavastuuta, edes kunnollisen palkan ja työehtosopimuksien noudattamisen verran?

Ota kantaa