Kuntauudistuksen marssijärjestys on muutettava ja vaihtoehtoja lisättävä

Antti Häkkänen
GD Star Rating
loading...
0

Suomi kohtaa seuraavina vuosikymmeninä väestörakenteesta johtuvan valtavan haasteen. Väestö ikääntyy ja palvelutarve kasvaa samaan aikaan kun työikäisten määrä vähenee. Tilannetta vaikeuttaa palvelutuotannon tehottomuus. Vuosien 2000-2008 välisenä aikana kuntasektorin palvelutuotannon kokonaistuottavuus laski 11 %. Julkista palvelutuotantoa pitäisi saada merkittävästi tehokkaammaksi.

Tämä on myös sukupolvien välinen oikeudenmukaisuuskysymys. Jos palvelutuotantoa ei saada tehokkaammaksi, niin palvelujen karsimisen lisäksi nuoren sukupolven verotaakka nousee sietämättömälle tasolle. Tämä voi johtaa koko kansantalouden hiipumiseen. Julkisen sektorin remontoinnissa on nyt onnistuttava ja siinä on kiinnitettävä huomio oikeisiin kohtiin.

Tämän vaikean asetelman tunnustavat kaikki vakavasti otettavat poliittiset tahot Suomessa. Julkisen palvelutuotannon uudistamista ei taida vastustaa enää yksikään poliittinen toimija. Erimielisyyttä vallitsee niistä keinoista, joilla palvelutuotantoa pyritään tehostamaan. Olisi toivottavaa, että yksikään suomalainen ei hyväksy nyt eikä tulevaisuudessa uudistuksia pelkästään sen takia, että tarvitaan uudistuksia. Vaan sen takia, että uudistuksesta on hyötyä.

Hallituksen ajaman mallin keskeisenä linjana on ensin suurentaa kuntakokoa merkittävästi. Suurempaan kuntakokoon siirtymistä perustellaan väestörakenteen aiheuttamalla uudistumistarpeella. Tämä huoltosuhteen heikkeneminen ei kuitenkaan toimi nyt esitetyn uudistuksen perusteluna. Perusteluksi pitäisi pystyä osoittamaan, että esitetystä mallista olisi tutkitusti saatavissa todellista hyötyä. Varsinaiset taloudelliset hyödyt hallitusohjelman mukaiselta uudistusmallilta ovat kuitenkin jääneet arvailujen varaan.

Erityisen vaarallista on kaavamaisesti luoda palvelutuotannon osalta monopoliasemaan pääseviä suurkuntia, joiden sisällä asukkaalla ei ole valinnanvaraa. Suurkunnissa verorahojen valvonta karkaa yhä kauemmas yksittäisestä veronmaksajasta ja löysä julkinen raha saa enemmän jalansijaa. Suurkuntamalli lisää sitä vaaraa, että kunnallisten yksiköiden monopoliasema palvelutuotannossa vain vahvistuu ja koko julkisen sektorin ongelmat vain pahentuvat.

Nyt pitäisi kyetä vapaan keskustelun ja tutkimuksiin nojaavien argumenttien kautta löytämään parhaat tavat tehostaa julkista palvelutuotantoa ja sitä kautta turvaamaan edes kohtuulliset hyvinvointipalvelut tuleville vuosikymmenille. Tutkimukset osoittavat, että kunnan koko ei määrittele sitä kuinka tehokkaasti palvelut voidaan tuottaa. Pieni tai suuri kunta voi olla tehokas tai tehoton riippuen siitä kuinka se järjestää palvelutuotannon. Päähuomio on kiinnitettävä palvelujen tuottamista tehostaviin toimenpiteisiin, kuten esimerkiksi kilpailun edistämiseen palvelutuottajien välillä, kannustinloukkujen poistamiseen ja sääntelyn purkamiseen. Esimerkiksi palvelusetelien kautta kuntalaisten valinnanvapaus lisääntyisi.

Nyt on menty kuntayksiköiden hallinnolliset rajat edellä, vaikka oikea järjestys olisi ensin miettiä mitä tehtäviä kunnilla pitäisi olla ja mikä olisi sopiva kuntakoko millekin tehtävälle. Koko käsitys kunnan ideasta, perusolemuksesta, vaatisi kirkastamista. Perusteellinen keskustelu pitäisi käydä siitä mikä yleensä edes on kuntakentän rooli tulevaisuuden yhteiskunnassa. Kuinka paljon vastuuta on ihmisellä ja perheillä itsellään ja kuinka paljon nojaamme julkiseen valtaan. Tämä keskustelu on käytävä ja sen takia kuntauudistuksen marssijärjestystä tulee muuttaa.

Ensiksi tulee arvioida Suomen väestörakenteen ja talouden kehityksen tuoman paineen kehyksessä se, kuinka paljon julkisella sektorilla voi ylipäätään olla tehtäviä tulevaisuudessa. Etuuksien ja tehtävien karsimiseen on tarvittaessa oltava valmiutta ja selkärankaa, jos jo nyt näyttää siltä että tehokkuuden merkittävä kasvattaminen ei onnistu. Tämä on välttämätöntä kansantalouden kestävyyden ja velkaantumisen taittamisen kannalta. Nyt tätä keskustelua ei ole uskallettu käydä, vaan todellisten ratkaisujen sijasta on huomio kiinnitetty toisarvoisiin välillisiin keinoihin. On varmaa, että jokaisen suomalaisen on tulevaisuudessa kannettava suurempi vastuu sekä omastaan että lähimpiensä hyvinvoinnista. Tämä pitäisi sanoa jokaisessa puolueessa ääneen. Nyt tarvitaan suoraselkäistä ja vastuullista johtamista, jotta muutos voisi tapahtua hallitusti ja mahdollisimman vähin vahingoin.

Toiseksi, verorahoitteisen julkisen sektorin hoidettavaksi otettujen tehtävien kanssa on jokaisen tehtävän kohdalla analysoitava tutkimuksiin perustuen sopivan kokoinen hallinnon taso organisoimaan tämä tehtävä. Tässä pitäisi ottaa mallia muualta Euroopasta. Esimerkiksi osassa pohjoismaita on ymmärretty, että optimaalinen järjestämistaho eroaa merkittävästi vaikkapa perusopetuksessa ja erikoissairaanhoidossa. Suomessa hallitus yrittää tunkea kaikki kuntasektorin palvelut saman peruskunnan sisään ja tarjoaa vaihtoehdotonta kuntauudistusta. Eri hallintovaihtoehdot olisi nyt pidettävä auki, jotta löydetään jokaiselle alueelle ja palvelulle paras ratkaisu.

Hallituksen esittämä malli aiheuttaakin ongelman erityisesti terveydenhuollossa, joka luo suurimman paineen palvelua järjestävän yksikön koon kasvattamiselle. Hallituksen ajaman kuntauudistuksen keskimääräinen kuntakoko olisi noin 45 000 asukasta. Selvitysten ja kaikkien asiantuntijoiden mukaan terveydenhuolto vaatii järjestämispohjaksi vähintään 200 000, mieluiten noin 250 000, asukasta. Monilla alueilla tämä tarkoittaisi tarvetta siirtää terveydenhuolto suuralueille. Toisilla alueilla taas väestöpohja riittäisi hyvinkin. Hallituksen kaavamaisella mallilla terveydenhuolto joka tapauksessa pysyy liian pienissä yksiköissä, eikä uudistuksella saada ratkaisua kuntasektorin keskeisimpään ongelmaan. Hallitusohjelman kirjaus terveydenhuollon säilyttämisestä kunnilla – vaikka jättimäisilläkin – muodostaa siis terveydenhuollon tarkoituksenmukaisen järjestämisen osalta käytännössä matemaattisen mahdottomuuden. Tämän takia aidossa uudistamisessa pitäisikin mennä palvelut, eikä hallintorakenne edellä.

Kolmanneksi, tehtävien arvioinnin ja hallinnon tasoille uudelleenjakamisen jälkeen pitäisi ratkaista näiden tehtävien rahoitus. Valtio ja kunnat ovat yhteisvastuussa julkisten palvelujen rahoittamisesta ja palvelutarve vaihtelee eri puolilla Suomea väestön iän, sairastavuuden ja muiden tekijöiden mukaan. Ei kuntarakenne yhtäkkiä muutu vahvaksi, jos viisi heikkoa kuntaa yhdistetään, eivätkä julkisen sektorin tulot tällä lisäänny. Kuntien taloudellinen tulevaisuus on hyvin pitkälti valtion tekemien rahoitusratkaisujen varassa. Ilman vero- ja valtionosuusrahoituksen ratkaisua ei voida tehdä järkeviä arvioita kunnan talouden tulevaisuudesta.

Kuntien palvelutuotanto kaipaa nopeasti uudistamista. Tämä uudistaminen pitää kuitenkin tehdä kerralla perusteellisesti ja kunnolla. Ensiksi julkisen sektorin tehtäväkokonaisuuden arviointi, sitten eri alueiden erityispiirteet huomioon ottava tehtävien sijoittaminen sopivaan hallintotasoon terveydenhuollon ratkaisut kiireellisimpänä, sitten rahoitus ja sitten vasta arvioidaan tarve kuntien rakenteen muuttamiselle. Kuntauudistuksen etenemisjärjestys on muutettava, jotta tässä hyvinvointivaltion ja kansantalouden kannalta elintärkeässä hankkeessa voidaan onnistua joka puolella Suomea.

Kuntauudistuksen marssijärjestys on muutettava ja vaihtoehtoja lisättävä, 3.0 out of 5 based on 4 ratings