”I believe the very heart and soul of conservatism is libertarianism.”

– Ronald Reagan

Termi ”liberalismi” tuntuu nykyisessä poliittisessa ja aatteellisessa keskustelussa olevan varsin kieroon kasvanut käsite. Suomessa liberaaleina ovat pyrkineet esiintymään monet poliitikot aina vasemmalta oikealle, tarkoittaen termillä hieman eri asioita. ”Liberaaliksi” tunnutaan katsottavan – hieman perspektiivistä riippuen – hyvin monenmoisia asioita, kuten vapaamielistä suhtautumista homoavioliittoihin, yksilönvapauteen, maahanmuuttopolitiikkaan tai talouteen. Monet tahot ovat myös pyrkineet yhdistämään termiin mielikuvia, joilla ei ole mitään yhteiskuntafilosofisia ulottuvuuksia. Keskimäärin ’liberaaliksi’ tunnutaan katsottavat mm. kansainvälisyys, nuorekkuus, urbaani elämäntapa, vihreys ja niin edelleen.

Valitettavan usein liberaaleiksi identifioituvilla henkilöillä ei ole käsitystä siitä mitä oikeastaan liberalismi tarkoittaa aatehistorian valossa tai yhteiskuntafilosofisessa kontekstissa.  Muun muassa monilla vihreillä ja vasemmistolaisilla poliitikoilla on liberaaliksi tulkittu kanta seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Silti he eivät ymmärrän vapausajattelun kokonaisvaltaisuutta, vastustaen vapautta paljon merkittävimmissä kysymyksissä esimerkiksi talouspolitiikassa. Monet tällaiset henkilöt saattavat käyttää itsestään silti nimitystä liberaali. Tilanne on hyvin kiusallinen länsimaisia arvoja kannattaville aidoille liberaaleille, jonka takia he käyttävät monesti ideologiansa tarkentavana määreenä nimenomaan ”klassista liberalismia.” Toiset käyttävät määrettä ”libertaari”, ja kolmannet naamioituvat ”konservatiiveiksi”.

Aito ja alkuperäinen liberalismi on negatiivisiin vapauksiin nojaavaa aate. Se perustuu mm. Locken, Kantin ja Smithin kaltaisten suurmiesten määrittelemään vapauskäsitykseen. Niin sanottujen positiivisten vapauksien liittäminen liberalismi -käsitteen alle on myöhempi innovaatio. Se on termin liberalismi etymologista taustaa vasten virheellinen määritys, sillä ”positiivisten vapauksien” sisältämät vapaudet voidaan osoittaa tyhjäksi ilmaisuksi. Positiiviset vapaudet eivät ole demokraattisesti ohjatun valtiokoneiston toteuttamana vapautta ollenkaan. Kyseessä on ”kansandemokratian” ja ”äärioikeiston” kaltainen virheellisesti viljelty käsite.

Tätä taustaa vasten on korostetun epäloogista, että esimerkiksi liberaaliksi itseään luonnehtiva puolue, Vihreät on ollut vaatimassa kovaan ääneen tiukennuksia esimerkiksi aselakeihin. Toisaalta puolue on suhtautunut myös hyvin epäliberaalisti moniin sananvapautta koetelleisiin aiheisiin, kuten maahanmuuttokriittisiin kirjoituksiin.

Toisaalta puolue kannattaa esimerkiksi epäliberaalisti elinkeinotukia, eli tulonsiirtoja ”vihreän energian” tuotannolle, varastaen näin markkinaehtoisesti lisäarvoa tuottavilta toimijoilta tuloja talouden suunnitteluun omien henkilökohtaisien päämäärien saavuttamiseksi. Poliittiselle kartalle on selkeästi muodostunut liberaaleiksi identifioituva vasemmistoryhmittymä, joka on ironisesti ilmaistuna pyrkinyt sosialisoimaan positiivisia mielikuvia herättävän liberalismin käsitteen. Vihreä liitto on vain toki yksi näistä tahoista jotka väärinkäyttävät termiä. Ilmiö on jopa tätä nykyä vakiintunut puhekäytäntöihin.

Huomion arvoista on myös se, että nämä pseudoliberaalit vasemmistolaiset ovat systemaattisesti kritisoineet länsimaisiin arvoihin nojaavaa perinteistä kiinnipitävää kulttuuria ja elämäntapaa, sekä näitä tukevia instituutioita. Varsinkin niin sanotun vihreän ”arvoliberaalin” liikkeen toimesta ollaan jatkuvasti väitetty länsimaista modernia kulttuuria pinnalliseksi ja ahneuden ylistykseksi. Esillä on jatkuvasti puheenvuoroja, jotka tuomitsevat kuluttamisen, talouskasvun tavoittelun, yksityisautoilun ja kaupallisen mainonnan. Liberalismi on saanut nurinkurisen merkityksen aiempaan merkitykseensä nähden ja näistä käytännöistä on syntynyt vakiintuneita diskursseja. Käsite on kääntynyt päälaelleen.

Yhdysvalloissa tilanne on jo sikäli mielenkiintoinen, että maan vasemmistoa kutsutaan nimityksellä ”liberals.” Huvittavaa nykyisessä puhekäytännössä on, että kun mediassa käsitellään konservatismia liberalismia, ajatellaan usein näiden kahden olevan jollain tavalla toisensa vastakohtia Ranskan vallankumouksessa syntyneen jaottelun hengessä. Toisaalta Yhdysvalloissa demokraatteja pidetään ”liberaaleina” ja republikaaneja ”konservatiiveina”. Mielenkiintoisen elementin peliin tuo se, että Yhdysvalloissa Obamaa ja hänen uudistuksiaan vastustava niin sanottu Teekutsuliike koostuu niin vankoista konservatiiveista kuin liberalismin pisimmälle viedyn haaran edustajista, libertaareista. Mitä järkeä tässä on?

Todellisuudessa nykymuotoinen oikeistolainen konservatismi on hyvin lähellä klassista liberalismia ja tämän ideaaleja. Se tunnustaa negatiivisen vapauskäsityksen ja länsimaisten arvojen universaaliuden. Molemmat ideologiat tukeutuvat maltilliseen ja spontaaniin kulttuurievoluution, jonka perustana toimivat itsestään syntyneet instituutiot ja arvot. Tähän viitaten on ironista, että nykymuotoinen konservatismi on puhekäytänteessä lähempänä todellista liberalismia, ja vallitsevan puhekäytänteen ”liberalismi” jotain aivan muuta… Naurettavinta asiassa on se, että ”liberaalius” ja ”konservatiivisuus” mielletään nykyisessä puhekäytänteessä toistensa vastakohtina, joka on virheellinen tulkinta. On mahdollista tunnustautua liberaaliksi, vaikka itse suosisikin perinteisiä ”konservatiivisia” arvoja.

On erityisen toivottavaa, ettei jo etymologialtaan vapauteen viittaavaa termiä ”liberalismi” lähdetä sekoittamaan aatteisiin, joilla ei ole mitään tekemistä kokonaisvaltaisen vapauden kanssa. Oikein ymmärrettynä liberalismi, klassinen liberalismi ja libertarismi tarkoittavat samoja asioita: niiden aatteellinen perusta on yhteinen. Niillä ei voi olla mitään tekemistä – jo määritelmällisesti – itsensä vastaisten, vapautta rajoittavien aatteiden kanssa.

Kirjoittaja on kauppatieteiden ylioppilas Espoosta, jonka kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat luonnontieteet, tietotekniikka, taloustiede sekä yhteiskuntafilosofia.