Niin sanottu ”uusliberalismi” on vakiinnuttanut paikkansa laajasti käytettynä leimakirvesterminä vapaan markkinatalouden vastaisessa diskurssitaistelussa. Tämän epämääräisen kattokäsitteen alle on pyritty sijoittamaan paljon erilaisia ajatuksia ja assosiaatioita, liittyen länsimaissa harjoitettuun talouspolitiikkaan etenkin 1970-luvulta lähtien. Erinäisiä oikeistoliberaaleiksi miellettyjä talouspoliittisia toimenpiteitä on kuvattu uusliberalistisiksi. Tämän talouspoliittisen opin kannattajaksi ei tunnustaudu juuri kukaan, mutta sen sijaan käsitettä viljellään sitäkin ahkerammin, etenkin taloudellista vapautta vastustavan vasemmiston keskuudessa. Kyse on käsitesodasta ja paradokseista samaan tapaan kuin vaikkapa termien ”äärioikeisto” ja ”kansandemokratia” kohdalla.

Mielikuva

Professori Heikki Patomäki pitää keskeisimpinä uusliberalismin toteuttamista tavoittelevina tahoina sellaisia kansainvälisiä toimijoita kuin OECD, IMF ja EU. Hänen mukaansa uusliberalistista talousagendaa on hivutettu kaikkialle länsimaihin, myös Suomeen, hiljattain mutta varmasti. Uudistuksia ei ole hänen mukaansa ajettu poliittisesti, vaan ne on hivutettu yhteiskuntaan mm. angloamerikkalaisesta maailmasta kopioitujen julkisjohtamis- ja ”share holder” -oppien mukana. Patomäen mukaan tämä on näkynyt valtion merkittävää finanssipolitiikkaa kannattavan niin sanotun keynesiläisen talousajattelun kannatuksen laskemisena. Hänen mukaansa uusliberalistiset vapaamarkkinaopit ovat korvanneet ns. hyvinvointimallin, joka on toteutunut valtionyritysten yksityistämisohjelmilla, regulaation purkamisella ja pääomamarkkinoiden vapauttamisella.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa taloudellinen valta on keskittynyt hiljattain ns. rahamaailman eliitille tavallisen kansan kustannuksella. Patomäki arvostelee voimakkaasti uusliberalismia siitä, että sen avulla yritetään toteuttaa 1800-luvun yhteiskunta- ja talouspoliittisia ideaaleja moderneissa länsimaisissa hyvinvointivaltioissa. Tunnetut kriitikot kuten Naomi Klein ja David Harvey pitävät määriteltyjä toimenpiteitä väkivaltaisesti runnottuina uudistuksina, joita sovellettiin ensimmäistä kertaa ns. ”chicagon poikien” talousoppeina autoritäärisessä Chilessä. Kleinin mukaan uusliberalismia on pyritty levittämään ns. shokkien avulla, eli sellaisella mekanismilla, että aluksi synnytetään epästabiili yhteiskunnallinen (talous)kriisi (eli ”shokki”), jonka puitteissa uudistukset on saatu ajettua ”välttämättöminä” läpi.

Uusliberalismin mielikuvaa on yritetty muovata puhediskurssilla käyttäen sellaisia käsitteitä kuin esimerkiksi rahaeliitti tai hallitsemattomat markkinavoimat. Kaiken takana on hieman teoriasta riippuen milloin juutalaiset rahamaailman vaikuttajat, Euroopan unioni, ahneet yksityiset pankkiirit ja vastaavat tahot. Erilaisia taloudellisia instituutioita hyödyntämällä tämän uusliberalistisen ”rahaeliitin” katsotaan hankkivan vaikutusvaltaa maailman hallitsemiseksi. Erilaisiin suuryrityksiin halutaan suhtautua epäluuloisesti ja kyseenalaistaa näiden yhteiskuntavastuulliset motiivit.

Uusliberalismia manifestoivan ahneen rahavallan katsotaan kietoutuvan kieroin oppine ihmiselämään, vieraannuttaen sisäisesti empaattiset ihmiset arvoistaan suuryritysten lampaiksi. Tarkoitus on kadottaa aitous ja ihmisten välinen yhteiselo ja yhteisöllisyys, lisääntyneellä egoismilla ja kevytmielisellä hedonismilla, jota suuryritykset näille tarjoavat. Yleinen narratiivi on hieman kärjistäen suurin piirtein edellisen kaltainen.

”Historiaa”

Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa hallitsi hyvin pitkälti keynesiläinen sekatalousmalli, joka oli laadullisesti jopa lähempänä komentotaloutta ja sosialismia kuin aivan vapaata markkinataloutta. Mallia leimasivat toisen maailmansodan jälkeinen aika valtionyhtiöineen ja suljettuine talouksineen. Tätä talousparadigmaa vahvisti vallalla oleva keynesiläinen teoria, jossa työllisyys saatiin pidettyä korkeana, suhdannevaihtelut kurissa sekä hyvinvointipalvelut kaikkien ulottuvilla, valtion väliintulon avulla. Kantavana ajatuksena nähtiin valtion aktiivinen rooli kokonaiskysynnän hallinnassa: huonoina suhdanteina sen rooliksi katsottiin finanssipoliittinen elvytys ja noususuhdanteissa vastaavasti ”talouden ylikuumenemisen” hillitseminen. Malli dominoi etenkin 1950-, 60- ja 70-lukuja.

”Uusliberalismin” ideologisiksi esitaistelijaksi nostetaan useinmiten mm. Friedrich von Hayekin ja Milton Friedmanin perustama Mont Pelerin Society, joka perustettiin toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaa, jossa sotatoimenpiteitä varten valtioille kaapattu talous oli sotaponnistelujen johdosta ikävässä tilassa. Yhdistys halusi tämän seurauksena vahvistaa unohtuneita liberaaleja ideaaleja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen kulmakivinä. Yhdistyksen tarkoitus oli muun muassa puolustaa avointa yhteiskuntaa, vapaata markkinataloutta ja yksityisomistusta.

Varsinaisen ”uusliberalismin” historia sijoittuu kuitenkin angloamerikkalaiseen maailmaan ja näistä näkyvimmin 1970-luvulla ponnistaneeseen chicagolaiseen, ns. monetaristiseen koulukuntaan. Sen alkusoitoksi on usein mielletty Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin aloittama talouspolitiikka. Nixon poisti dollarin sidoksen kultakannasta ja vapautti maan valuutan kellumaan vapaille markkinoille. Tästä lähtien sen arvo perustui pelkälle sopimukselle, eikä valuutan turvana symboolisesti ollut kultakanta enää taannut sen arvoa. Valtiot siirtyivät myös rahoitusmarkkinoiden saneleminen julkishallintojensa osalta hiljalleen tehokkuusajatteluun, joista mainittakoon julkishallinnon ”new public management” -oppi.

Täyteen mittaansa ns. uusliberalismi kasvoi kuitenkin Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin hallitsemalla 1980-luvulla, jolloin uusiksi opeiksi muodostuivat valtion roolin supistaminen, ammattiyhdistysten torppaaminen, yksityistämisohjelmat, interventionistinen sotilaallinen rooli, tiukka talouskuri ja sääntelyn purkaminen. Reagan ja Thatcher nostivat talouspolitiikoillansa maitten talouden ennennäkemättömään kasvuun. Thatcheriä voidaan toimenpiteittensä johdosta jopa pitää konkurssikypsän Iso-Britannian pelastajana.

Reagan ja Thatcher nostivat esiin poliittisiksi innoittajikseen muun muassa talousnobelistien F.A. Hayekin ja Milton Friedmanin tekstit. Parivaljakko vastusti kärkkäästi sosialismia ja heidän kausiaan leimasivatkin aiempaan verrattuna liberaali talouspolitiikka, joskaan he eivät koskaa lähimainkaan noudattaneet talouspoliittisten innoittajiensa oppeja sellaisinaan.

Thatcherin ja Reaganin kausien jälkeen uusliberalismina on nähty erilaiset regulaation purkamiseen tähdänneet taloudelliset toimet. Suomessa näkyvimpinä tekoina mainittakoot Holkerin ja Ahon hallituksien markan kelluttaminen, ulkomaisen lainansaannin vapauttaminen ja muunlaiset talouden vapauttamisena ilmenneet, uusliberalistiseksi katsotut toimet. Suomalaisen uusliberalismin kauden katsotaan usein alkaneen viimeistään 1980-luvun puolivälin nousukaudesta, jupeista ja niin sanotusta ”kasinotaloudesta”.

Loogisikseksi jatkumoksi katsottiin Neuvostoliiton kaatumisesta seurannut länsi-integraatio ja tähän liittynyt EU-jäsenyys. Tämän jälkeen uusliberalistiseksi tulkitun ajattelun jatkumona on pidetty Lipposen I hallitusta, jossa parivaljakko Lipponen-Niinistö harjoittivat Suomen oloissa maan historian perspektiivstä katsottuna poikkeuksellisen oikeistolaista politiikkaa. Tämä hallitus vapautti Suomen taloutta kenties enemmän kuin mikään muu hallitus ikinä. Heritagen taloudellisen vapauden indeksillä Suomen taloudellinen vapaus kasvoi erittäin suuresti. Harjoitettu politiikka oli kenties seurausta it-buumista ja yhtiöiden kuten Nokian menestymisestä kansainvälisillä markkinoilla.

It-buumia seurasi it-kupla ja lyhyt taantuma. Tällöin Yhdysvalloissa oikeistolaiseksi tulkitun Allan Greenspanin johtama Federal Reserve -keskuspankki rupesi harjoittamaan elvyttävää rahapolitiikkaa laskiessaan ohjauskoron lähelle nollaa prosenttia. Greenspan ajatteli tällöin, että lama vältettäisiin elvyttävällä rahapolitiikalla. Tämä osoittautui jälkeenpäin erittäin pahaksi virheeksi, joka loi siemenet seuraavalle maan kuplalle. Mikä ”parasta”: sijaiskärsijäksi asetettiin vapaa markkinatalouskapitalismi, jonka edustajaksi Allan Greenspan tulkittiin Ayn Rand -sympatioineen.

Tästä seurasi hieman myöhemmin uusliberalististen Lähi-idän sotien ja George W. Bushin kauden jälkeisen ajan seurauksena syntyi suuri maailmanlaajuinen finanssikriisi. ”Uusliberaali talouspolitiikka” näytti taas tuhoisuutensa kaikessa suuruudessaan ajaen koko maailman pian taantumaan, aiheuttaen työttömyyttä ja finanssimaailman epävarmuutta. Hieman myöhemmin uusliberalismi manifestoitui eurooppalaisten valtiontalouksien kurimuksena, joka käynnisti niin sanotun velkakriisin. Taas villit markkinavoimat näyttivät hampaansa yleisön vaatiessa lisää regulaatiota.

Paradokseja: Vapaus sosialismin syntipukkina

Vapaata markkinataloutta vastustavien sosialistien taholta esitetään yleensä sellaisia retorisia letkautuksia, kuten ”Hallitsematon uusliberalismi sai aikaan talouskurimuksen, ja nyt nämä taulapäät ovat vaatimassa lisää sitä! Tilanne muistuttaa peilikuvaa Neuvostoliitosta, jossa vastaus kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin oli sosialismin lisääminen!” Toinen mielikuvallinen argumentti on seuraavanlainen: ”Kasvottomat markkinavoimat ovat vallanneet kaiken irtaantuen reaalitaloudesta kaoottisella tavalla, josta on seurannut se, persoonattomat todellisuudesta vieraantuneet pörssikeinottelija ja kasinopelurit ovat omalla koheltamisellaan omien rahojensa lisäksi keinuttaneet tavallisten ihmistenkin veneitä aiheuttaen kurimusta. Ja nyt nämä pelurit vielä pelastetaan veronmaksajien rahoilla!” Klassikoksi on muodostunut myös seuraava: ”Kapitalismi on hyvä renki, mutta huono isäntä”.

Voiko lisääntynyt vapaus aiheuttaa kriisejä? Voiko tilanne, jossa ihmisille annetaan laajempi osa itse tienatusta omaisuudesta, tai laajempi vapaus yrittää, johtaa siihen, että he itse tuhoavat talouden? Miksi kaikki pelottavan rahamaailman ilmiöt halutaan niputtaa uusliberalismin käsitteen alle ja samaistaa esimerkiksi Hayekiin, Friedmaniin tai Rothbardiin, vaikka näiden mukaista mallia ei ole maailmassa ensinkään koskaan kokeiltu sellaisinaan. Minkä takia sellaisia tahoja kuin IMF ja WTO nimitetään uusliberalistisiksi, vaikka nämä olivat itseasiassa Patomäenkin suosiman vasemmistolaisen J. M. Keynesin keksintöjä. Minkä takia finanssikriisi on uusliberalismin vika, vaikka sen arkkitehteinä toimivat julkiset tahot? Minkä takia syntipukiksi halutaan aina asettaa vapaus, vaikka todellisia syyllisiä ovat poliitikot taloutta sääntelevine ohjemine?

Eikö Patomäen ja vaikkapa Erkki Tuomiojan kaltaiset älyköiksi tituleeratut henkilöt huomaa oman kritiikkinsä epärehellisyyttä ja typeryyttä, koska he eivät a) osaa määritellä täsmällisesti käyttämäänsä uusliberalismin käsitettä, vaan käyttävät sitä savuverhon kaltaisesti pelottavana terminä muokatakseen vallitsevaa keskusteludiskurssia, jonka alle voidaan niputtaa mitä tahansa suuriin rahataloudellisiin ilmiöihin liittyviä assosiaatioita, oli kyseessä sitten EU, valtio tai yksityisyritys. b) …ymmärrä sitä, että Friedmanin tai Hayekin kaltaisten ekonomistien malleja olla sovellettu puhtaina paljoltikaan, vaikka heitä pidetään aatteellisina syntipukkeina sellaisillekin ilmiöille, joissa heidän kantansa on tosiasiassa päinvastainen.

Olen kirjoittanut monta kirjoitusta liittyen tämän kysymyksen problematiikkaan, joten en ala tässä kirjoituksessa toistelemaan aiempia sanomisiani. Sen sijaan muistutan, että on hyvä ymmärtää, että vapaa markkinatalous ei ole mikään ylhäinen ja mystinen voima. Se on meidän kaikkien yhteistoiminnasta nouseva dynaaminen kokonaisuus, joka viestii ihmisten preferensseistä ja ratkaisujen toimivuudesta. ”Jos virheettömän peilin kuva ihmisestä ei miellytä, ei vika ole peilissä.”

Koska uusliberalismilla ei ole puolustajia, kyseessä on ilmeinen haukkumasana. Sillä on vaihtelevia, käyttäjästään riippuvaisia merkityksiä. Se on myös hyvin ristiriitainen käsite aidon liberalismin kannalta. Uusliberalismia syytetään usein sellaisista asioista, joilla ei ole mitään tekemistä liberalismin kanssa. Pikemminkin uusliberalismi kohdistuu uuskonservatismia vastaan. Ne liberaalit, kuten Milton Friedman ja Friedrich von Hayek, joita on pidetty uusliberalisteina, ovat kuitenkin olleet sen alkuperäisen ja autenttisen muodon, klassisen liberalismin kannattajia. Klassista liberalismia, jonka merkittäviin uranuurtajiin kuului myös Anders Chydenius, ei puolestaan ole kritisoitu huomattavasti. Saattaa johtua siitä, että klassinen liberalismi on käsitteenä paljon määritellympi, ja ennen kaikkea sillä on puolustajia.

Kirjoittaja on kauppatieteiden ylioppilas Espoosta, jonka kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat luonnontieteet, tietotekniikka, taloustiede sekä yhteiskuntafilosofia.