Hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkunen (kok.) avasi tammikuussa keskustelua vapaakuntien mahdollistamisesta Suomeen. Ministerin avausta voi pitää luonteeltaan hyvin poikkeuksellisena, sillä tähän asti kuntauudistuksessa on keskitytty ajamaan kunnallishallintoa lähinnä yhteen muottiin – suurkuntiin.

Virkkusen mukaan vapaakuntakokeiluun voisi päästä mukaan vahvat kunnat, jotka ovat hoitaneet asiansa hyvin ja joilla on riittävästi asiantuntemusta palveluiden järjestämisestä. Kyseisille kunnille annettaisiin enemmän vapautta, vastuuta ja joustoa ilman tarkkaa normitusta. Ensimmäiset vapaakunnat voisivat aloittaa mahdollisesti jo vuoden 2015 alusta. Tästä innostuneena muun muassa Petäjäveden kunnanjohtaja ilmoitti välittömästi heidän olevan kiinnostuneita pääsemään mukaan kokeiluun. Syystäkin.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Silja Hiironniemen vastikään julkaiseman selvitystyön mukaan kunnilla on nykyisin jopa 535 eri tehtävää, joita määrittelee peräti 138 lakia tai asetusta. Lisäksi laskettaessa mukaan myös erilaiset velvoitteet, on tehtäviä ja velvoitteita yhteensä noin 1500. Helpotusta kuntien ahdinkoon ei ole niin ikään ollut nähtävissä, sillä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana uusia yksityiskohtaisia tehtäviä on syntynyt jopa 270.

Päivän politiikassa kriittisimmätkin kansanedustajat vaikuttavat lähtevän ainoastaan linjauksesta, jossa yhden uuden lain säätämistä seuraisi vastaavasti yhden vanhan poistaminen. Toisella laidalla vasemmisto kiristäisi entisestään kuntien sietämätöntä ruuvipenkkiä. Tästä esimerkkinä nähtiin sosialidemokraattien viimesyksyinen vaatimus sitovan hoitajamitoituksen kirjaamisesta vanhuspalvelulakiin. Kunnat tukehtuvat lakisääteisiin tehtäviinsä ja vastauksena valtiovalta tarjoaa lisää pakollisia menoja vuosi toisensa perään.

Mielestäni Suomessa on määritettävä uudelleen paitsi lakisääteiset kuntapalvelut, myös palvelurakenne. Nykyistä taloudellista rasitusta tulisi keventää siirtymällä laajemmin palvelumaksuihin ja – seteleihin. Vapaakuntakokeilussa hallituksen tai eduskunnan tulisi tyytyä asettamaan kunnille ainoastaan tietyt tulostavoitteet. Vastapainoksi kunnilla olisi vapaus päättää paikallisesti sopivimmat keinot tavoitteiden saavuttamiseksi. Ratkaisumallit on sovitettava paikallisten olosuhteiden – ei keskivertokuntien – mukaan.

Näkisin vapaakuntien muodostamisen sijaan vielä parempana, jos valtiovalta takaisi jo lähtökohtaisesti jokaiselle kunnalle yhtäläisen oikeuden laajimpaan mahdolliseen vapauteen – siis joka kunnasta vapaakunta! Valitettavasti tämä ei ole kuitenkaan realistinen vaatimus sääntelyn luvatussa maassa. Sen vuoksi tarvitsemme edes vapaakunnat suunnannäyttäjiksi.