Yritystoimintaa, vapaita markkinoita ja alhaista verotusta suosivaa porvarillista maailmankuvaa kritisoidaan usein ahneudesta ja siihen liitetään tyypillisesti mielikuvia työväestön riistämisestä. Voiton tavoittelu on paha asia ja rikastua saa ainostaan lottoamalla. Vähemmälle huomiolle jää kuitenkin se seikka, että tällä samaisella logiikalla myös poliittisella prosessilla jaettujen rahallisten resurssien haaliminen omalle joukkueelle on aivan yhtälaista ahneutta. On tekopyhää väittää, että on moraalisesti ylevämpää jakaa muiden tienaamia rahoja kavereille kuin tavoitella rikkauksia vapaan vaihdannan ja liiketoiminnan kautta. Avaan kirjoituksessa hieman tätä ajatusta.

Julkisen talouden ja yksityisten yritysten ansaintalogiikat ovat kuin yö ja päivä. Markkinoilla toimivat yritykset joutuvat kilpailemaan kuluttajien suosiosta, joutuen tarjoamaan tarpeeksi laadukkaita hyödykkeitä ja ratkaisuja ostajille sopivaan hintaan siten, että nämä suostuvat vapaaehtoisesti vaihtamaan keräämäänsä varallisuutta näiden tuotteisiin. Julkinen malli puolestaan perustuu kilpailuun verovaroista. Ansaintalogiikka perustuu viimekädessä verokertymän kasvattamiseen ja sen jakamiseen. Julkinen talous kattaa noin 55% Suomen bruttokansantuotteesta, joten asian lähempi analyysi on tärkeää.

Julkinen valinta

Julkinen sektori noudattaa enemmistövallanperiaatetta: enemmistö voi kajota jonkin vähemmistön oikeuksiin ja omaisuuteen laillisesti mm. verotuksen keinoin. Ainoa tältä suojaava mekanismi järjestelmässä on mahdollinen perustuslaki, sekä tämän toteutumista valvova instanssi.

Toisin kuin usein mielletään, julkisen sektorin toimijat eivät ole homogeenisia organisaatioita, vaan oikeastaan suuri rypäs, jonka alle sijoittuu mitä erilaisimpia tahoja, toimijoita ja rakenteita, joidenka ”tuote” tai intressi on myydä oman olemassaolonsa tarpeellisuutta tai jopa välttämättömyyttä, niin kansalaisille kuin näitä edustaville poliitikoille. Esittelen seuraavassa seikkoja, joihin julkisen talouden olemassaolo perustuu.

Julkisen valinnan teoria kuvaa tarkemmin niitä mekanismeja, joiden puitteissa äänestäjät toimivat (yhteiskunnan kannalta usein epäoptimaalisesti) valitsiessaan päättäviä poliitikkoja, ja toisaalta kuinka eri eturyhmien valta poliittisessa prosessissa on suhteettoman suuri. Kiteytettynä tulos on se, että keskimääräisellä kansalaisella ei ole kannustinta ottaa kovin tarkasti selvää politiikasta, koska perehtymiseen kulunut aika ja vaiva ylittää yksilön saaman hyödyn perehtymisestä poliittisen prosessin toimintaan. Näin ollen demokratia ei toimi optimaalisesti, sillä äänestyspäätökset eivät ole useinkaan rationaalisia.

Mekanismeja

Julkishyödyke on määritelmällisesti sellainen hyödyke, jonka nauttimiseen voi osallistua ilmaiseksi, kustantamatta ollenkaan tämän rahoitusta. Näin syntyy vapaamatkustajan ongelma. Julkisen talouden tuoma ratkaisu julkishyödykkeisiin on se, että niitä pidetään yllä verovaroilla tai/ja määräyksin, joidenka kustantamiseen kaikki asukkaat jollain alueella osallistuvat yhdessä. Näin vältetään vapaamatkustaminen varsin tehokkaasti. Julkishyödykkeitä ovat esimerkiksi maanpuolustus, lainvalvonta tai esimerkiksi hyvä ilmanlaatu. Puhtaita julkishyödykkeitä on vaikea löytää, mutta näiden legitiimi verorahoitus on joka tapauksessa usein perusteltavissa.

Tulonsiirrot (kuten sosiaaliturva), tarkoittavat varallisuuden siirtämistä ihmisryhmältä toiselle. Näiden poliittinen mekanismi perustuu kahdelle seikalle. Toisaalta esimerkiksi rikollisuutta tai kurjuutta voidaan useinmiten vähentää tai ihmisten kokemaa onnellisuutta lisätä ylläpitämällä sosiaaliturvaa, jolloin tulonsiirtojen luonne on toimia julkishyödykkeenomaisesti. Eri asia on se, missä määrin ja miten toteutettuna esitetyt toimenpiteet ovat tarkoituksenmukaisia. Toinen, merkittävä seikka on kateus. Esimerkiksi progressiivisella verotuksella saadaan hyvätuloinen ja yritteliäs väestö maksamaan pienempituloiselle väestölle suhteellisesti suurempi osuus varallisuudestaan. Poliitikon tuote on myydä äänestäjille ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta” ja näin osinkoa varakkaampien lompakosta.

Eturyhmäpolitikointi perustuu poliitikkojen taipumukseen kalastella intressiryhmien ääniä. Näiden toiveita toteuttamalla poliitikko kasvattaa todennäköisyyttä uudelleenvalituksi tulemisesta, koska nämä muistetaan eri eturyhmien hyväntekijöinä. Koirapuistoja ajava poliitikko saa suuremmalla todennäköisyydellä koiranomistajien äänet.

Eturyhmäpoliitikot saattavat suostua vaikutusvaltaisten ja varakkaiden tahojen lobbaamaksi, esimerkiksi elinkeinotukien korottamiseksi. Suomalainen mediaaniäänestäjä ei ole välttämättä kiinnostunut näkemään vaivaa siihen, että hän häviää muutaman veroeuron jollekin taholle, mutta etua ajava taho on luonnollisesti valmis panostamaan runsaasti resursseja siihen, että se saa lobbattua itselleen esimerkiksi miljoonien tuet. Tämä toimintatapa pätee eritoten niihin poliitikkoihin, joiden työmarkkina-arvo on alhainen ”oikeissa töissä”, koska heidän toimeentulonsa on riippuvainen uudelleenvalinnasta luottamustoimeen (ns. poliittiset broilerit). Näin poliittiset ratkaisut syntyvät usein kokonaisedun kustannuksella.

Summa summarum

Julkisen sektorin bisnes on siis tehdä itsensä tarpeelliseksi kansalaisten silmissä ja jakaa rahaa laupiaan samarialaisen roolissa, poliittista prosessia hyödyntäen. Kun politiikassa taistellaan julkisten varojen jakamisesta omalle joukkueelle yllä kuvailtujen mekanismien ja lainalaisuuksien puitteessa, herää väkisinkin ajatus: sosialimi on jättimäisen suuri bisnes, joka perustuu tuottavuuden ja lisäarvon luomisen sijaan politikoinnille ja kähminnälle. Minkä takia sitä pidetään ylevänä ja yritystoiminnalla rikastumista monesti pahana?

Kirjoittaja on 21 vuotias espoolainen kauppatieteilijä sekä KNL:n liittohallituksen jäsen.