Sivistyneessä yhteiskunnassa huolehditaan heikoimmista ja pyritään turvaamaan jokaiselle katto pään päälle. Perustuslakimmekin asettaa yhdeksi julkisen vallan tehtäväksi edistää jokaisen oikeutta asuntoon. Kaikki puolueet kannattavat ohjelmissaan kohtuuhintaisen asumisen edistämistä ja asunnottomuuden poistamista, mutta tarjoavat ratkaisuiksi ongelmiin hyvin vaihtelevia keinoja.

Lääkärin korvatulehdukseen kirjoittama lääke on hyödytön peräpukamien hoidossa. Samalla tapaa asuntopolitiikassa esimerkiksi pienituloisten asumisen turvaamiseksi tarkoitetuilla tukimekanismeilla ei pystytä laskemaan keskiluokan asumiskustannuksia. Toisaalta toimivatkin kilpailulliset ja joustavat asuntomarkkinat voivat jättää tietyt erityisryhmät vaille asuntoa. Julkisen vallan väliintuloja tarvitaan korjaamaan markkinoiden epäonnistumisia, mutta on tarkkaan osattava eritellä eri ongelmien juurisyyt, jotta tarjotut lääkkeet todella toimivat. Hyvä tarkoitus ei saisi pyhittää tehottomia ja huonoja keinoja.

Hyvin toimivat asuntomarkkinat, joissa tarjonta reagoi kysyntään, vähentävät tarvetta myös asumisen erilliselle tukemiselle. Asumisen korkea hinta ei automaattisesti ole huono asia. Se indikoi alueen haluttavuutta ja osoittaa lahjomattomana konsulttina tarpeen lisätä alueen asuntotarjontaa. Valitettavan usein korkeisiin asumiskustannuksiin esitetään ratkaisuna edullisten asuntojen rakentamista sinne, missä hinnat ovat matalat eli mielenkiinto alueita kohtaan on alhainen. Näillä ratkaisulla vain nostetaan keskustan asuntojen hintoja, kun keskustan tarjonta muuttuu suhteellisesti yhä niukemmaksi. Asumisen korkea hinta muodostuu ongelmaksi, kun hintojen kasvua ajaa niukka tarjonta yleisen tulotason kasvun sijasta.

Riittävä uuden asuntotarjonnan kaavoitus halutuille alueille ja hyvien liikenneyhteyksien varteen taklaa asuntojen hintojen nousua. Toimivilla markkinoilla asuntojen kokojen annetaan heijastella markkinakysyntää ja hyvät sijainnit rakennetaan tehokkaasti. Yksi sitkeä ja yleinen virhekäsitys on yhtäsuuruusmerkki rakentamisen hinnan ja asuntojen hintojen välillä. Halutuilla seuduilla, joissa neliöhinnat ylittävät reilusti rakentamiskustannukset, hinnat riippuvat yksin kysynnästä. Kuitenkin keventämällä rakentamismääräyksiä, jotka syrjäyttävät asumisneliöitä, kuten tiukkoja parkkipaikkanormeja, voidaan lisätä tarjontaa ja vaikuttaa näin hintoihin. Kasvavien kaupunkien kaavoituksen kannustimista on myös tärkeä huolehtia, ettei uusien palveluiden ja infran vaatimien investointien rahoitus muodostu pullonkaulaksi alueiden asuntotarjonnan kasvulle.

Toimivatkin asuntomarkkinat tarvitsevat rinnalleen tukielementit, jotka tukevat pienituloisten asumista, torjuvat segregaatiokehitystä sekä ehkäisevät asunnottomuutta varmistamalla asunnon saannin myös niille, joilla on erinäisistä syistä vaikeuksia saada asuntoa kilpailullisilta markkinoilta. Optimaalisesti toimiessaan nämä tuet kohdentuvat tehokkaasti niitä tarvitseville, kohtelevat yhdenvertaisesti kaikkia asunnon tarpeessa olevia ja ovat kustannuksiltaan avoimia ja kohtuullisia. Asumisen tukimuodot jaetaan tarjontatukiin, joilla tuetaan asuntojen tarjoajien edellytyksiä tarjota markkinahintoja edullisempia asuntoja, ja kysyntätukiin, joissa asukkaiden asumiskulut korvataan osittain tai kokonaan.

Kritiikki tarjontatukia kohtaan on viime vuosina kasvanut. Nykyisin lähinnä kuntien vuokrataloyhtiöiden rakennuttamat, valtion korkotukemat ja omakustannusperiaatteella alle markkinahintojen vuokraamat ns. ”kohtuuhintaiset” ARA-asunnot eivät arvostelijoiden mukaan tehokkaasti ja tasapuolisesti tue pienituloisten asumista. Kritiikin ydin on edullisimpien vuokrien muodossa saadun tuen kohdentuminen eniten apua tarvitsevien sijaan suhteellisen hyvätuloisille asujille, jotka eivät edes ole oikeutettuja tulojensa puolesta yleiseen asumistukeen, sekä asuntojen riittävyys vain pienelle joukolle hakijoista. Yhden pienituloisen siivoojan saama asunto ei lämmitä kahta identtisessä tilanteessa ilman asuntoa jäänyttä pienipalkkaista työntekijää. He joutuvat etsimään asuntonsa vapailta markkinoilta, joiden suhteellista niukkuutta ja näin ollen myös hintatasoa nostaa se, että asuntokannasta osa on varattu ARA-asunnoiksi.

Puutteistaan huolimatta nykyisen ARA-järjestelmän asema on edelleen vahva. Järjestelmä on voimissaan todennäköisesti sen takia, että poliitikkojen on vaikea mieltää saamattomia vuokratuloja kaupungin ”menoksi”. Saamattomien vuokratulojen saraketta ei löydy kaupungin budjettikirjasta. Identtiseen lopputulokseen päästäisiin myös niin, että kaikista tuetuista asunnoista kerättäisiin markkinavuokra ja alennussumma palautettaisiin takaisin vuokralaisten tileille. Näin menetellen järjestelmän kustannus saataisiin selkeästi näkyviin.

ARA-asuntokantaa olisi tarvetta pienentää ja kohdistaa asunnot erityisesti niille asujille, joiden on vaikea löytää asuntoa vapailta markkinoilta asumistuenkaan turvin. Vuokranantajat voivat esimerkiksi karttaa asunnon vuokraamista vuokratulojen menettämisen pelossa ylivelkaantuneille, päihdeongelmaisille tai mielenterveyskuntoutujille. Nykytilannetta kuvaa hyvin, että Helsingissä arvioidaan olevan noin 3500 asunnotonta samanaikaisesti, kun pelkästään Helsingin kaupungilla on yli 40 000 ARA-vuokra-asuntoa. Segregaation ehkäisyn kannalta olisi myös kestävämpää siirtyä ARA-taloista yksittäisten ja hajautettujen ARA-asuntojen tarjoamiseen. Vuokrien hinnoittelumallilla voitaisiin myös purkaa kannustinloukkuja niin, että vuokrasumma kasvaisi tulojen noustessa asteittain kohti markkinavuokraa.

On paljon järkevämpää tukea ihmisiä seinien sijaan. Siksi yleinen asumistuki ansaitsisi yleisen kunnianpalautuksen. Tuki on ollut korkeiden ja helposti hahmotettavien kokonaiskustannustensa takia helppo maali kritiikille. Yleinen asumistuki kuitenkin kohdistuu tehokkaasti tarvitsijoille ja kohtelee yhdenvertaisesti kaikkia hakijoita. Nykymallissa on heikkoutensa, kuten tuen laskeminen nopeasti työtulojen kasvaessa, mikä nostaa efektiivisen veroasteen (verojen kiristymisen ja sosiaaliturvan muutosten yhteisvaikutus) korkeaksi ja synnyttää kannustinloukkuja. Kannustavuuden kannalta kuitenkin ylivoimaisesti ongelmallisempi on toimeentulotuki, jossa ei ole asumiskuluille omavastuuta. Tästä syystä varsinkin kasvavilla kaupunkiseuduilla toimeentulotuki nostaa pienten asuntojen hintoja ja muodostuu työllistymisen kannustimien näkökulmasta todelliseksi karhunpalvelukseksi saajilleen. Toimeentulotuen asumismenojen omavastuuosuuden pikainen käyttöönotto ja vastaavasti perusosan nostaminen
voisivat sekä säästää sosiaaliturvamenoja että purkaa kannustinloukkuja.

Yleistä asumistukea on perusteettomasti myös sätitty vuokranantajien tueksi. On totta, että aina kun ihmisten käytössä olevat tuet nousevat, myös hyödykkeiden, kuten asumisen, hinnat nousevat yleisesti. Tuoreimmat tutkimukset kuitenkin osoittavat, ettei yleinen asumistuki vaikuta voimakkaasti hintoihin tai valu suoraan vuokranantajille. Esimerkiksi VATTin tuoreen tutkimuksen mukaan vuokrat eivät ole korkeampia asunnoissa, joihin maksetaan avokätisemmin asumistukea.

Miten asumisen tukemista pitäisi päivittää? Hallituksen käynnistämän sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen yhteydessä kannattaisi pohtia sosiaaliturvan muiden tukien kanssa integroitua yhtä asumistukea, jossa olisi nykymallin mukaan alueellisesti vaihtelevat korvaustasot sekä tietty omavastuu. Tuki laskisi nykyistä yleistä asumistukea tasaisemmin työtulojen kasvaessa, jolloin malli toimisi myös eräänlaisena joustavana matalapalkkatukena. Yhdistettynä riittävään asuntotarjontaan, malli voisi uudella tavalla aktivoida osallistumaan työmarkkinoille ja nostaa työllisyysastettamme. Asuminen vie varsinkin pienituloisilta leijonanosan tuloista, ja siksi asuntopolitiikan mahdollisuudet on tärkeä nähdä tiiviimmin osana sosiaali- ja työllisyyspolitiikan kokonaisuutta.

Sakari Rokkanen

Kirjoittaja on asuntopolitiikasta kiinnostunut liberaali urbanisti, joka työskentelee Kokoomuksen eduskuntaryhmän talouspoliittisena sihteerinä ja vaikuttaa Vantaalla valtuustoryhmän puheenjohtajana. Kirjoitukset edustavat allekirjoittaneen omaa ajattelua.