Agenda2030:n seitsemäntoista tavoitetta käsittelee sekä humanitaarisia (köyhyys, terveys, tasa-arvo) että ekologis-fysikaalisia (ilmastonmuutos, teknologia, ekosysteemit) asioita. Keskeisiä viestejä on kuitenkin kolme: kestävyydessä ei edistytä, ellei ymmärretä ja oteta huomioon tavoitteiden keskinäisriippuvuuksia, maiden ja alueiden välisiä kytkentöjä ja sitä, että ratkaisujen keksimiseen ja toteutukseen tarvitaan kaikkien panosta. Havainnollistan näitä seuraavaksi.

Tavoitteiden keskinäisriippuvuutta kuvaa esimerkiksi se, miten terveytemme ja hyvinvointimme on riippuvainen kosketuksesta viheralueisiin, myös urbaanissa asumisessa. Puistossa tai metsikössä oleskelu helpottaa stressiä. Kehomme tarvitsee kuitenkin luontoyhteyttä myös siksi, että meille kehittyisi vastustuskyky autoimmuunisairauksia vastaan. Tällä on suuri kansantaloudellinen merkitys, koska sairauksien hoito lohkaisee suuren osan kuntien ja valtioidenkin varoista, tai ihmisten omasta kukkarosta. Näin viheralueiden puute voi asettaa ihmiset myös eriarvoiseen asemaan.

Keskinäisriippuvuudessa ovat myös köyhyys ja ilmastonmuutos. Köyhät kärsivät ensimmäisinä ilmastonmuutoksen vaikutuksista, koska heidän mahdollisuudet muuttaa elintapoja ovat heikoimmat. Ilmastonmuutos yleensä myös kasvattaa köyhyyttä, kun elinympäristöt muuttuvat kelvottomiksi viljellä ja asua. Kun ilmastonmuutosta hillitään, on toiminnassa myös pohdittava, seuraako niistä alkuun lisää köyhyyttä ennen kuin toimet alkavat purra ja jos, niin miten alttiiksi joutuvia ihmisiä voitaisiin muutoksessa tukea. Toisaalta ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimet luovat toisille työpaikkoja ja vaurautta – tien pois köyhyydestä tai sen riskistä.

Vaikka maailma on verkottunut satojen vuosien mittaan, suurin murros on tapahtunut viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Enää eivät luonnonvarat, kuin eivät myöskään rahoitus, elintavat ja ihmiset tunnista maiden tai alueiden rajoja. Monen Afrikan maan pellot tuottavat ravintoa Kiinaan ja länsimaihin. Tällä on vaikutuksia sekä alkuperäiseen että vastaanottajamaahan. Vaikka osa vaikutuksista on myönteisiä, kielteisiä vaikutuksia on runsaasti mm. alkuperämaan vesivaroihin, ruokaturvaan ja talouteen sekä vaikkapa vastaanottajamaan työn ja tuotannon rakenteeseen.

Kestävä kehitys edellyttää uudenlaisia pelisääntöjä paitsi kaikkien maiden, myös monikansallisten yritysten noudatettavaksi. Pelisäännöt ovat kaikkien kansakuntien etu, koska luonnonvarojen ehtyminen, ympäristöongelmat sekä etujen ja menetysten epätasainen jakautuminen luovat levottomuutta, joka heijastuu pakolaisvirtoina ja terrorismina kaikkialle. Kehityksen laiva on hidas kääntymään ja se edellyttää kaikkien ponnistusta, niin rahallisesti kuin periaatteellisestikin. Siksi tarvitaan kaikkien panosta, niin julkisia toimijoita, yrityksiä, kuntia, yksittäisiä ihmisiä ja järjestöjä kuten Suomen Kokoomuksen nuoret. Yritysmaailma onkin jo lähtenyt hienosti mukaan talkoisiin, nyt tarvitaan kilpajuoksua edelläkävijöiden kiinniottamiseksi.

Edelliset kolme viestiä herättävät monissa tunteen, että tehtävä on ylivoimainen. Suunnan muutos on kuitenkin mahdollinen, mikäli poliittista tahtotilaa löytyy. Vaikka yksittäisiin tekijöihin ei tule tarttua, yksi on kuitenkin ylitse muiden: nuoret. Tämän takia lasten ja nuorten elämän rakentumiseen ja mahdollisuuksiin on siis katsominen.    

Maapallon maat ja alueet ovat Agenda2030:n toimeenpanossa hyvin erilaisessa asemassa. Tästä huolimatta ja juuri tämän takia kaikki maat ovat kestävän kehityksen suhteen kehitysmaita – myös Suomi. Vaikka Suomi on monien mittareiden mukaan kestävän kehityksen mallimaa, meilläkin on omat haasteemme. Elintapamme ja tuotantorakenteemme kuluttavat kohtuuttomasti luonnonvaroja (erityisesti muista maista saatuja luonnonvaroja), voisimme olla reilusti aktiivisempia ilmastonmuutoksen hillinnässä ja työn murros tuottaa maassamme suuria vaikeuksia useille, kuten monille nuorille.

Suomella on kuitenkin yksi valttikortti, jota ihaillaan ja tavoitellaan eri puolilla maailmaa: malli, jolla järjestelmällisesti edistämme kestävää kehitystä. Kestävän kehityksen toimikunta on maailman vanhin. Laajasti yhteiskuntaa edustava toimikunta on pääministerin johtama ja sen sihteeristö on valtioneuvoston kansliassa. Sitran isännöimä asiantuntijapaneeli tukee toimikuntaa ja toimii yhteiskunnan räksyttävänä koirana, jotta asioita pohdittaisiin tieteellisen syvällisesti: asiat kun eivät yleensä ole niin, kuin miltä ne alkuun näyttävät. Yli 600 suomalaista yritystä, organisaatiota ja yksityistä henkilöä on laatinut yhteiskuntasitoumuksen (Suomi, jonka haluamme 2050, Sitoumus 2050) kestävän kehityksen edistämiseksi. Hallituksen sitoutuneisuutta kuvaa se, että valtioneuvostolta valmistui viime syksynä selonteko Eduskunnalle siitä, miten Agenda2030 toimeenpannaan Suomessa. Edistymistä seurataan, indikaattorein. Viime syksynä valtiovarainministeriö edellytti kaikkia ministeriöitä raportoimaan varojenkäytöstä kestävän kehityksen toimeenpanoon.

Samalla kun katsotaan tapahtunutta, tulisi katse kääntää tulevaisuuteen: mistä syntyvät vaikuttavimmat kestävän menestyksen polut? Miten tunnistamme muutostarpeet, keiden tulisi ottaa vastuu, keiden päättää, keiden toimia – ja miten?

Miksi tämä kaikki on tärkeää? Ainakaan minä en halua, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmiset ovat raivoissaan: miten me saatoimme hyväksyä toimet, joiden myötä valtaosa maanpeitteestä tuhoutui elinkelvottomaksi sekä meille ihmisille että kanssalajeillemme, joista suurin osa sen myötä kuoli sukupuuttoon.

Eeva Furman
Kirjoittaja johtaa Suomen ympäristökeskuksen
ympäristöpolitiikkakeskusta ja toimii osana
SYKEn johtoryhmää.