Kokoomusnuorten puheenjohtaja Henrik Vuornos käsittelee kolmiosaisessa kirjoitussarjassaan Harry “Hjallis” Harkimon toimintaa politiikassa, politiikan uudistustarpeita sekä esityksiä demokratian päivittämiseksi. Kirjoituksen toinen osa keskittyy uudistamisen vaikeuteen ja puolueiden uudistustarpeisiin.

Politiikka on kärsivällisyyslaji. Kansanedustaja Elina Lepomäki puki asian hienosti sanoiksi sanoessaan, että hitaus ei ole demokratian ongelma, vaan sen ominaisuus. Tämä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta onneksi asia on näin.

Silloin, kun on politiikassa sellaisessa asemassa, että voi käyttää valtaa, asiat tuntuvat etenevän tuskaisen hitaasti. Esimerkiksi hallitustyöskentelyssä idean muuttaminen hallituksen esitykseksi ja sitten laiksi vie usein vuoden, ellei enemmänkin aikaa. Sipilän hallitusta on jopa syytetty siitä, että se toimii liian nopeasti, eikä tee kunnollisia vaikutusarviointeja. Kun prosesseja on yritetty nopeuttaa, siitä on luotu yhteiskunnallinen ongelma – ja näin opposition kuuluukin toimia.

Vakaan yhteiskunnan perusta on tietyllä tapaa hitaat, huolella valmistellut päätökset. Hitaus luo varmuutta ja jatkuvuutta toimintaan vaikka hallitus vaihtuisi, sillä täyskäännöksiä politiikassa on vaikea tehdä. Minä ainakin toivon niin, että sitten kun hallituksessa ovat sellaiset puolueet, jotka eivät edusta minulle mieleisiä näkemyksiä, muutos on edes jollain tapaa maltillista ja kohtuullisen hidasta. Jos vasemmistohallitus esimerkiksi yrittäisi nostaa veroastetta kymmenen prosenttia tai kansallistaa jonkun toimialan yritystoiminnan, syntyisi siitä melkoinen kaaos. Hitaudessa piilee vähemmistönsuoja, joka on edustuksellisen demokratian tärkeä pilari.

Prosessien hitaus on asia, jonka kanssa on opeteltava elämään, jos haluamme pitää kiinni vakaasta yhteiskunnasta. Turhaan ei tietenkään tarvitse hidastella, mutta huolellinen valmistelu on usein hidasta puuhaa. Hitaus on kuitenkin vain yksi osa politiikan haasteista, joita maailman muuttuminen ravistelee.

Vuorovaikutus pitää keksiä puolueissa uudestaan

Toinen politiikan selkeä ongelma on vuorovaikutteisuuden ja osallisuuden riittämätön määrä. Tämäkin on pirullinen ongelma, sillä järjestelmämme on rakennettu vahvojen puolueiden varaan, mutta puolueet ovat joutuneet yhä tiukempaan kilpailuun ihmisten vapaa-ajasta. Lähes kaikkien puolueiden jäsenmäärät ovat tulleet alas, ja yhtenä syynä siihen on todennäköisesti vaikuttamisen kokemuksen puute.

Puoluevetoinen järjestelmämme kaipaa pölyttämistä. Puolueet eivät ole edustuksellisesta demokratiasta katoamassa mihinkään, koska vain laajempien ryhmittymien kautta on mahdollista edistää asioita politiikassa. Puolueet pystyvät myös tarjoamaan yksittäistä poliitikkoa laajemmat vastaukset yhteiskunnan uudistamisen kysymyksiin, sillä ne keräävät taaksensa monipuolista osaamista eri yhteiskunnan lohkoilta.

Puolueet ovat hyvä ja tärkeä alusta, mutta niiden toimintaa pitää pystyä uudistamaan. Puolueiden uudistamisen globaalisti ehkä kuumin nimi on Ricardo De La Blanca. De La Blanca on Harvardin käynyt kaveri, joka on ottanut tehtäväkseen disruptoida puolueiden toiminnan. Hänen yrityksensä on kehittänyt sovelluksen, jonka tarkoituksena on luoda vuorovaikutus puolueissa uudestaan. Freedom on saanut käyttäjiä jo yli 20 eri maasta ja mm. Euroopan Unionin suurin puolue EPP pilotoi sovelluksen käyttöä.

Sovelluksen toimintaperiaatteet ovat läpinäkyvyys, tasa-arvo ja meritokratia. Sen tarkoituksena on luoda jokaiselle puolueen jäsenelle mahdollisuus nostaa ideoita keskusteluun siten, että paras idea voittaa. Sen tarkoituksena ei ole korvata puolueiden rakenteita, vaan luoda uusi tapa kommunikoida. Tämä on sellaista disruptiota, mitä puolueet tarvitsevat.

Suomalaiset puolueet ovat parhaansa mukaan yrittäneet pysytellä ympäröivän yhteiskunnan kehityksen tahdissa. Edelleen kuitenkin yksi suurimmista haasteista on 70-luvun järjestörakenne, jossa toiminta keskittyy yhdistystoiminnan ympärille. Eivät ihmiset tule puolueisiin osallistuakseen yhdistyksen hallituksen kokouksiin, vaan muuttaakseen maailmaa.

Harkimo puoluetoiminnan uudistajana

Kesäkuussa 2016 puoluekokouksen jälkeen tuore puheenjohtaja antoi ensimmäisen kauden kansanedustaja Hjallis Harkimolle poikkeuksellisen tehtävän. Harkimo nimettiin vetämään Kokoomuksen strategiatyötä, jonka tarkoituksena oli laatia Kokoomukselle uusi strategia lähivuosiksi. Melkoinen luottamuksenosoitus, sillä usein vastaavat asiakirjat annetaan esimerkiksi puolueen varapuheenjohtajien tai puoluesihteerin johdettaviksi.  

Mukana strategiatyössä oli myös Marketing Clinic Oy-niminen yritys, jonka hallituksen puheenjohtajana Harkimo toimii. Yritys tuli kuvioihin jo ennen strategiatyön käynnistämistä. Kyseisestä yrityksestä on muuten löytynyt myös Liike Nyt-hankkeen Helene Auramo.

Strategiatyöryhmä kokoontui vain muutaman kerran. Työryhmä aloitti työnsä, mutta Harkimon into työhön lopahti muutaman kokouksen jälkeen. Lopulta työryhmä ei tehnyt mitään, vaan uusi strategia valmisteltiin muiden voimien kera ja hyväksyttiin puolue-elimissä. Harkimolla oli elämänsä tilaisuus muuttaa Suomen yhden suuren valtapuolueen toimintakulttuuria, mutta lopulta hän ei edes tiennyt, mikä kyseinen strategia on.

Voi olla, että Harkimolla oli kiireitä tai hän ei muuten kokenut prosessia omakseen. Harkimo kuitenkin väitti keskiviikkona, että “kukaan (puolueista) ei koskaan ole kysynyt mitä mieltä olen”. Tämä on täyttä potaskaa, ja asia on oikeastaan taas kerran miltei päinvastoin. Harkimolle on pelattu poikkeuksellisen keskeisiä vaikuttamisen paikkoja, mutta hän ei ole niitä käyttänyt. Esimerkiksi strategia on puolueen työtä keskeisimmin ohjaava asiakirja, ja on täysin poikkeuksellista, että sellaista työtä johtamaan haetaan henkilö puolueen johtohenkilöiden ulkopuolelta. Herää kysymys: olisiko kysymys ennemminkin siitä, että Harkimon kärsivällisyys ei ole riittänyt asioihin vaikuttamiseen kuin siitä, että häneltä ei ikinä olisi kysytty mitään?

Ei Harkimon, mutta muiden kokoomuslaisten valmisteleman strategian myötä Kokoomus on ottanut muutamia, mutta vielä riittämättömiä askelia puolueen uudistamiseksi. Pari vuotta sitten puolueeseen perustettiin teemakohtaiset verkostot, joiden avulla on pystytty keräämään uusia ajatuksia asiantuntijoilta, jotka toimivat puolueen jäseninä. Työntekijärakennetta on kehitetty niin, että puoluetoimistolta löytyy sosiaalisen median osaamista, ja erityisesti sosiaalisen median vuorovaikutteisuus on tullut keskeiseksi osaksi puoluetoimintaa. 

Tämä ei kuitenkaan riitä alkuunkaan. Uusia tapoja saada ääni kuuluviin on keksittävä koko ajan. Se ei riitä, että niiden ääni kuuluu, jotka kovimpaa huutavat, vaan pitäisi löytää tilaa nimenomaan asiantuntemukselle ja pitkäjänteiselle paneutumiselle. Tässä on jokaisella puolueella ryhdistäytymisen paikka.

Uudistustarpeita löytyy, mutta on äärimmäisen epäuskottavaa huutaa muutosta, jos itse ei ole valmis tekemään sen eteen mitään.