Kokoomusnuorten puheenjohtaja Henrik Vuornos käsittelee kolmiosaisessa kirjoitussarjassaan Harry “Hjallis” Harkimon toimintaa politiikassa, politiikan uudistustarpeita sekä esityksiä demokratian päivittämiseksi. Kirjoituksen kolmas osa tuo keskusteluun ehdotuksia edustuksellisen demokratian päivittämiseksi.

Edustuksellinen demokratia tarvitsee toden totta korjaussarjan. Järjestelmä ei ole rikki, mutta ruostetta alkaa näkymään nurkissa. Paljon tekoja voitaisiin aloittaa jo järjestelmän sisältä. Ensimmäinen asia, jonka uudistaisin, olisi poliittisen puheen kulttuuri.

Suomalaiset poliittiset areenat ovat viritetty kuin luterilainen kirkko konsanaan. Pastori saarnaa edessä ja muut istuvat hiljaa penkissä. Puheenvuorot pyydetään siinä järjestyksessä, missä nappia ehtii painamaan. Omaa puheenvuoroa saattaa joutua odottamaan tunnin tai kaksi. Puheenvuorot eivät ole keskustelua, vaan omia monologeja “äänestäjille” eli sille prosentille, joka päätöksentekoelinten kokouksia jaksaa seurata. Ei ihme, jos politiikka tuntuu tosimaailmasta vieraantuneelta, kun menettelytavat ovat kuin pääsiäismessusta muutaman vuosisadan takaa.

Poliittisen puheen muutos voisi lähteä siitä, että yksittäiset puhujankorokkeet murskataan tai siirretään vähintään juhlapuhekäyttöön. Kokouspaikat pitäisi uudistaa siten, että edessä olisi lähtökohtaisesti aina kaksi puhujankoroketta, mieluiten vastakkain. Tämä mahdollistaisi värikkäät debatit ja vähentäisi yksinpuheluja. Valtuutettujen ja kansanedustajien tulisi istua kaaressa, ei suorissa riveissä, jotta poliittiset kilpailijat katsoisivat silmiin, eikä puhelimeensa.

Uudenlainen poliittisen puheen kulttuuri pakottaisi ihmiset keskustelemaan toistensa kanssa, kuuntelemaan toisten argumentteja sekä vastaamaan niihin itse. Järjestelmä kaipaa lisää älykästä keskustelua, koska se lisäisi mahdollisuutta siihen, että paras argumentti voittaisi. Poliittisen puheen muutos voitaisiin saavuttaa muuttamalla hieman edellä mainittujen elinten menettelytapoja sekä tuolien sijainteja. Ei sen kummempaa.

Kansalaisaloite on hyvä alku.

Toinen suuri poliittisen järjestelmän haaste on järjestelmän kyky reagoida muutoksiin. “Strateginen hallitusohjelma” on periaatteessa hyvä ajatus, mutta se vaatii vahvan samanmielisen hallituksen toimiakseen. Esimerkiksi Sipilän hallituksen kanssa suunta on jo paljon entistä parempi, mutta hallitusohjelman strategisuus on jäänyt pahasti vanhan toimintakulttuurin jalkoihin.

Tällä hetkellä hallitusohjelma on tärkein yhteiskunnallisen vaikuttamisen paikka. Tuskin kukaan vakavasti otettava edunvalvoja tai lobbari enää tällä hetkellä keskittyy niihin asioihin, joita tämä hallitus voisi saada aikaan. Katseet on käännetty hallitusohjelmaan, joka ensi vuoden keväällä laaditaan.

Hallitusohjelma rakennetaan kerran neljässä vuodessa, muutaman viikon istumisella. Hallitusohjelmatyötä edeltää toki puolueiden perusteellinen valmistautuminen ja tavoitteiden asetanta, mutta kaikki lyödään kasaan muutamissa viikoissa. Hallitusohjelma on hyvä edunvalvontajärjestöjen vaikuttamisen kannalta, mutta kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia sillä rajataan. Suurin osa muutosta haluavista ihmisistä tuskin kykenee järjestelmälliseen hallitusohjelmavaikuttamiseen, jolloin asiat jäävät suurempien edunvalvontatykkien jalkoihin.

Hallitusohjelmaa tarvitaan, ehdottomasti. Hallitustyöskentelystä ilman sitä ei tulisi mitään. Hallitusohjelman ollessa keskeisin vaikuttamisen paikka, on kuitenkin otettava huomioon ne puutteet, joita järjestelmä luo.

Kansalaisaloite on yksi mainio keino hallitusohjelman ongelmien ratkomiseksi. Kansalaisaloitteella voidaan tuoda asioita päätöksenteon pöydälle ohi kerran neljässä vuodessa sovittavan agendan. Kansalaisaloitetta tulisikin kehittää niin, että aloitteiden käsittelyn vakavuutta lisättäisiin.

Allekirjoitusten määrä on kohtuullisen hyvässä tasapainossa, eikä sitä pidä ainakaan nostaa, vaan ennemmin laskea, vaikka eduskunnasta onkin kantautunut valitusta kansalaisaloitteiden suuresta määrästä. Kansalaisaloitteita on tähän mennessä toimitettu eduskuntaan 22. Samaan aikaan eduskunta on käsitellyt tällä hallituskaudella satoja hallituksen esityksiä, kirjelmiä ja sopimuksia. Kansalaisaloite ei todellakaan ole toistaiseksi ruuhkauttanut eduskunnan päätöksentekoa, ainakaan jos vertaa kansalaisaloitteiden suhteellista osuutta hallituksen esityksiin.

Kansalaisaloite itsessään voisi kaivata myös muutamia päivityksiä. Kansalaisaloitteen laatimis- ja allekirjoitusrajan voisi laskea 15-vuoteen tai poistaa kokonaan. Esimerkiksi kuntalaisaloitteessa ei ole ikärajaa lainkaan, eikä käsittääkseni silti kukaan ole ryhtynyt keräämään päiväkoti-ikäisiltä allekirjoituksia. Aloitteita, joilla vaaditaan toisella kansalaisaloitteella hyväksytyn asian kumoamista, voisi eduskuntakaudeksi rajoittaa. Aloitteille voisi antaa myös mahdollisuuden tehdä budjettipäätöksiä, kuitenkin nollasummaperiaatteella eli osoittamalla mistä vastaava summa otetaan pois. Budjettialoite voisi tervehdyttää useita budjettipäätöksenteon haastavia paikkoja, joihin poliitikot eivät uskalla koskea. Esimerkiksi yritystuet ovat varmasti yksi esimerkki tästä.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen palautettava etujärjestöistä puolueisiin

Suurin osa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta keskittyy tällä hetkellä demokratian laitamaille, erinäköisille etujärjestöille ja lobbareille. Etujärjestöt ovat hyvin resursoituja, joten palkanmaksukykyä ja aikaa spesifiinkin lobbamiseen löytyy hyvin. Lobbaaminen ja edunvalvonta on hyvä asia ja se parantaa päätöksenteon laatua, mutta politiikan aliresursointi johtaa siihen, että ideat on helpointa ottaa suoraan lobbareiden lavasta. Se ei voi olla tarkoituksenmukainen tilanne kansanvallan näkökulmasta.

Kunnallispolitiikassa tasapainon ja kansanvallan palauttaminen on tarkoittanut poliittisen johdon ammattimaistumista – suurissa kaupungeissa pormestarimallin kautta, pienemmissä erinäköisten puolipäiväisten luottamustehtävien kautta. Nykypäivänä lähinnä ammattimaisilla poliitikoilla on resursseja vastata kaikkiin niihin odotuksiin, joita poliitikoille asetetaan. Muiden osalta usein kärsii joko asioihin perehtyminen, niistä viestiminen tai ainakin poliittisten prosessien johtaminen.

Kunnallispolitiikkaa voi monessa Suomen kunnassa tällä hetkellä pitää täysin virkamiesjohtoisena. Tämä on haaste, sillä se vaikeuttaa huomattavasti poliittisten tahtotilojen välittymistä päätöksiksi. Virkamiehillä on arvokas asiantuntijarooli, mutta poliittinen valta kuuluu poliitikoille. Uskon, että suurin osa suurista kaupungeista on suurella mielenkiinnolla seurannut Helsinkiä, ja siellä tapahtunutta poliittista ryhtiliikettä.

Valtion tasolla kansanvallan vahvistaminen vaatisi resursseja erityisesti puolueiden pitkäjänteiseen suunnitteluun. Tällä hetkellä puolueet ovat enemmän tai vähemmän lakanneet olemasta puolueita, ja muuttuneet vaaliorganisaatioiksi. Niin on kannattanut toimia, koska vaaleilla ratkaistaan vallankäyttäjät. Korjausliikkeen pitäisi osin lähteä puolueista itsestään, mutta osasyy on myös järjestelmässä. Vuosien varrella rakennetut erilaiset puolueiden viestintä-, naisjärjestö- tai osaamiskeskustuet olisi syytä suunnata osaksi yleiskatteellista puoluetukea, jotta puolueet voisivat allokoida resursseja järkevämmin. Nykytilanne näyttää lähinnä puoluetuen piilottelulta, eikä rahoitus kohdistu tarkoituksenmukaisimmalla tavalla.

Myös kansanedustajien insentiivejä pitäisi muuttaa niin, että kansanedustajalle olisi kiinnostavaa ja järkevää osallistua tulevaisuustyöhön. Tällä hetkellä tulevaisuusvaliokunnasta, joka itsessään tekee hyvää työtä, on tullut valiokuntien heittopussi, jonne ei kukaan oikein halua. Tulevaisuusvaliokunta ei käsittele samalla tavalla hallituksen esityksiä kuin muut valiokunnat, joten vallankäyttö siellä on nähty vähäisemmäksi. Antamalla tulevaisuusvaliokunnalle lisää roolia eduskunnassa, voitaisiin myös parlamentaarisen tulevaisuustyön merkitystä lisätä. Niiden ihmisten, jotka vaaleissa keräävät ääniä ja käyttävät valtaa, tulisi pystyä katsomaan nykyistä paljon paremmin tulevaan.

Edustuksellisen demokratian päivitysten lisäksi tarvitaan ruohonjuuritason päivityksiä. Niitä on vaikea ylhäältäpäin pakottaa, eikä se ole tarkoituskaan. Poliittisten päätöksentekijöiden pitäisi pystyä antamaan mahdollisuuksia erilaisille ihmisistä itsestään, ei ylhäältä kumpuaville liikkeille. Tässä olennaisia helpotuksia tarvittaisiin erityisesti rahankeräyslainsäädäntöön sekä lupaehtoihin, joita erilaiset tapahtumat vaativat. Suomi tarvitsee lisää omaehtoista toimintaa, vähemmän ylhäältä pakotettuja demokratiatyöpajoja.

Tällä työkalupakilla saataisiin jo side avohaavaan. Täydellistä ratkaisua tuskin kenelläkään on esittää, mutta ei se ole tarkoituskaan. Tällä blogilla haluan sanoa sen, että monien muutosten avaimet ovat jo poliitikkojen käsissä – niitä tarvitsisi enää vain käyttää.