Käytä hetki ajatellaksesi sitä, missä parhaillaan olet. Todennäköisesti luet tätä kirjoitusta yhdessä maailman vauraimmista, turvallisimmista ja vapaimmista kolkista, joissain päin rauhallista Pohjois-Eurooppaa. Sota, pommitukset, jokapäiväinen taistelu henkiinjäämisestä eivät kuulu arkipäiväisiin huolenaiheisiisi, vaikka saatat olla viettänyt erään ajanjakson elämästäsi varusmiehenä, ja jos olet suomalainen, saatat myös omistaa yhden Euroopan korkeimmista maanpuolustustahdoista. Konkreettinen sota on silti jotain, joka tapahtuu jossain muualla. Syyriassa, Afganistanissa – tuolla kaukana – muttei täällä. Yksi ihmisikä sitten kaikki oli toisin.

Se, mitä meidän ikäisemme kohtasivat vuonna 1916 Ranskan Verdunissa, ei ollut hohtoa tai kunniaa. Silmänkantamattomiin jatkunut idyllinen maalaismaisema oli muuttunut renessanssitaiteilijoiden kuvaukseksi Danten Infernosta, mudan, veren ja tulen täyttämäksi helvetiksi, jossa ei ollut hyviä ja pahoja, ei voittajia eikä häviäjiä, ainoastaan pelokkaita nuoria miehiä, joiden olisi pitänyt olla aivan muualla. 

Rintamalle vasta saapuneen 19-vuotiaan englantilaispojan, tai vastakkaisessa juoksuhaudassa rynnäkköä odottaneen 23-vuotiaan saksalaisnuorukaisen lupaava ja mahdollisuuksia täynnä ollut elämä saattoi katketa minuuteissa toistensa käsissä, miljoonien muiden kohtalotoveriensa tavoin. Tämä oli se, mitä seurasi, kun eurooppalainen kääntyi eurooppalaista vastaan, ja suurvaltojen ylpeys, kilpavarustelu ja taipumattomuus murskasivat alleen kokonaisen kadotetun sukupolven.

Kuvailemani kohtaus länsirintamalta oli osa ensimmäistä maailmansotaa, joka vaati yli 16 miljoonaa kuolonuhria. Sodan verisimmät taistelut käytiin juuri tuolla, keskellä Eurooppaa, nykyisen Euroopan unionin merkittävimpien valtioiden välillä, jotka olivat monimutkaisten liittolaissuhteiden vuoksi päätyneet osaksi Itävalta-Unkarin ja Serbian välistä selkkausta. 

Voidaan väittää, että tämän vuoksi, toisin kuin toisessa, tässä ensimmäisessä maailmansodassa ei varsinaisesti ollut kyse isänmaan puolustamisesta vihamielistä hyökkääjää vastaan. Siitä huolimatta kohti Itävalta-Unkarin kruununprinssiä laukaistu salamurhaajan ase Sarajevossa riitti sytyttämään vuosikymmenten tulimyrskyn. Tuona päivänä, 28. heinäkuuta 1914, vanha maailma tuhoutui.

Edistyksen, kasvun ja teknologian kehityksen leimaama porvarillinen “pitkä 1800-luku” oli päättymässä, ja kulttuurin kehityksestä, vauraustumisesta ja rauhasta tunnettu la Belle Époque, “kaunis aikakausi”, oli viime vuosisadan alussa muuttunut räjähdysherkäksi epäluuloisten ja nationalististen suurvaltojen Euroopaksi. Kiistat siirtomaista, kauppasodat, kasvava asevarustelu ja voimistuva kansalliskiihko korvasivat kansainvälisessä politiikassa kaupankäynnin ja yhteistyön. Imperiumien välinen nollasummapeli herätti haluja toisaalta liittoutua sotaa vastaan, mutta myös päästä rajoittamaan kilpailijaa nopealla vierailulla taistelukentillä. 

Tästäkin huolimatta on liioiteltua väittää, että Saksa olisi todellisuudessa halunnut tuhota Ranskan, tai Itävalta-Unkari Venäjän. Mutta kun liekki oli sytytetty, oli mahdotonta perääntyä menettämättä kasvojaan, vaikka alkuperäinen syy ei oikeastaan juuri ketään koskettanutkaan. Tämän sodan piti päättää kaikki sodat, mutta maailmansodan häviäjien kokema nöyryytys kääntyi pian entistä verisemmäksi kostoksi, eikä rauha palannut ennen kuin kaikki, Normandiasta Stalingradiin ja Havaijilta Iwo Jimaan, oli palaa raunioiksi. 

Kun Nagasakiin 1945 pudotettiin viimeinen sodassa räjäytetty atomipommi, maailman raunioilla ei ollut enää tuskin mitään yhteistä sotaa edeltäneen maailman kanssa.

Noilta savuavilta raunioilta syntyi kuitenkin toivo uudenlaisesta maailmasta. Maailmasta, jossa voimapolitiikan, protektionismin, kansalliskiihkon ja itsevaltiuden sijasta vallitsisi kansainvälinen yhteistyö, yhteinen etu, vapaakauppa, rauha ja demokratia. Juuri tämän idean pohjalta syntyivät YK ja EU, IMF ja Maailmanpankki. Winston Churchill esitti jo 1946 “Euroopan yhdysvaltojen” rakentamista, sillä “ainoastaan siten sadat miljoonat ahkeroijat voivat saada takaisin ne yksinkertaiset ilot ja toivot, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista”.

Ajatuksesta konkreettisemman teki Ranskan ulkoministeri Robert Schuman, joka esitti vuoden 1950 julistuksessaan Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) luomista, jotta Ranskan ja Saksan ei tarvitsisi tarttua aseisiin taistellakseen näiden resurssien hallinnasta. Schuman visioi, että kasvava Euroopan maiden poliittinen ja taloudellinen integraatio ja yhteiset sisämarkkinat tekisivät sodasta “järjettömän lisäksi myös materiaalisesti täysin mahdotonta”. Julistuksen päivämäärää, 9. toukokuuta, juhlitaan nykyään Eurooppa-päivänä. 

Tuosta julistuksesta lähtien me eurooppalaiset olemme yhä enemmän nähneet maanosamme kansojen ja niiden tulevaisuuksien olevan peruuttamattomasti sidottuja toisiinsa. EHTY:ä seurasivat pian Euroopan talousyhteisö ETY ja atomienergiayhteisö Euratom, jotka pala palalta varmistivat ihmisten, palveluiden, tavaroiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden yhä laajentuvassa osassa maanosaa. 

Nuo EU:n neljä vapautta ovat monelle tuttuja, mutta harva muistaa niiden todellisen alkuperän: tavoitteen siitä, että kansakunnat, jotka ovat yhteistyön, vapauden ja yhteisen tulevaisuuden toisiinsa sitomia, eivät koskaan enää nousisi toisiaan vastaan toistaen vuosien 1914–1945 katastrofia. 

Tämän pohjalta syntyneen pitkän rauhan ajanjakson seurauksena meidän ei tarvitse enää uudelleen kokea ikätoveriemme sadan vuoden takaista kohtaloa. Tuo maailma on niin etäinen ja unohtunut, että pienetkin ongelmat alkavat näyttää niin suurilta, että haikailu vanhaan voimapolitiikan, sulkeutuneisuuden ja nationalismin maailmaan on kerännyt kasvavaa kannatusta. Viime aikojen tapahtumat maailmanpolitiikan areenalla, kuten Yhdysvaltain ulkopoliittinen täyskäännös, Turkin toimet Syyriassa, ja Britannian jatkuva yritys irroittaa itseään yhtenäisestä Euroopasta ovat siksi olleet kuin huolestuttavia kaikuja menneisyydestä. 

Kun kansalliskiihko, sulkeutuneisuus ja viholliskuvat ovat palanneet poliittiseksi menestyskortiksi, vaatii yhä suurempaa rohkeutta puolustaa vapauden, avoimuuden ja yhteistyön maailmaa. Se maailma on silti luonut meille uskomattoman poikkeuksellisen rauhan ja vakauden ajanjakson, jossa jokaisella meillä on mahdollisuus siihen Churchillinkin haaveilemaan elämisen arvoiseen elämään, josta sata vuotta sitten kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan. 

Tämä uusi maailma ei ole täydellinen, ja on jälleen suurten haasteiden edessä. Siitä huolimatta se, että luvut ja kuvaukset maailmansotien kauhuista ovat meille käsittämättömiä, etäisiä ja täysin irrallaan jokapäiväistä kokemusmaailmastamme, merkitsee sitä, että olemme onnistuneet.  

Ja niin kauan kuin muistamme, miksi ja miten vanha maailma tuhoutui, meidän uudella maailmallamme on toivoa.

Samuel Tammekann

Kirjoittaja on kansainvälisyyden ja yhtenäisen Euroopan nimeen vannova 24-vuotias historian ja tietojenkäsittelytieteen opiskelija Helsingin yliopistosta, ja ehdolla Kokoomusnuorten varapuheenjohtajaksi.