Media on pari viime päivää kiehunut “rikkuri”-Idan kannanotosta ja hänen saamastaan kohtelusta. Yhtäkkiä valtakunnanmediaan ponnistanut 23-vuotias linjatyöntekijä Ida Seppälä kertoi kirjoituksessaan, miksi ei aio osallistua Teollisuusliiton lakkoon, ja saamastaan hyvin rankastakin palautteesta. Keskustelusta on nähty vielä kaikenlaisia vastauksia puolin ja toisin, niin asiattomasta somehäirinnästä ay-jyrien hämmentäviin uhkauksiin ja kärkipoliitikkojen puheenvuoroihin. Myös käytännössä kaikki eduskuntaryhmien johtajista lopulta tuomitsivat lakkoon pakottamisen ja siihen osallistumattomien uhkailun, vaikka vasemmisto arvattavasti vetoaakin silti moraaliseen lakkovelvollisuuteen.

Kaikki eivät pysy mukana työmarkkinajärjestöjen taistelussa arvovallasta. Kolmeviikkoinen lakko on valtava isku. On yleisessä tiedossa, että vaikutus kotimaiseen tuotantoon ja sen tuottamaan yhteiseen hyvinvointiin on laaja. Mutta kärsijän roolin saavat myös pienten paikkakuntien omat firmat ja Idan kaltaiset nuoret työntekijät, joilla on täysi oikeus yhtä lailla kuulua liittoon tai päättää olla kuulumatta. Huoli ansionmenetyksestä ja sen oman läheisen työpaikan säilymisestä voi olla valtava. 

Kaiken lisäksi myös Idan tapauksessa pääsi moneltakin unohtumaan, että järjestäytymättömän työntekijän työnteon estäminen ja syrjiminen on puhtaasti laitonta. Toivon Teollisuusliiton ottavan tästä opikseen, ja oikeasti pitävän lakkovahtiensa ja luottamusmiestensä kuumista tunteista huolimatta huolen, että myös he itse noudattavat omia periaatteitaan. Varsin hiljaista on ollut, vaikka pahimmat ylilyönnit on sentään tuomittu. Jäi vähän kuitenkin kiinnostamaan, mitä se kohtelu, “jota ei kannata laittaa lehteen”, olisi ollut.

Työelämä määrittelee itsensä uusiksi, pysyimme mukana tai emme

Työn murroksesta kuulee puhuttavan jo kliseeksi asti. Ilmiö on kuitenkin todellinen ja läsnä yhä suuremman ihmisjoukon arjessa. Se koostuu monesta, toisiaan vahvistavasta tekijästä, joihin kuuluvat mm. työsuhteiden kasvava vaihtuvuus, vanhojen ammattien katoaminen, yhtäaikainen epävarmuus mutta myös joustavuus, uusien ammattien syntyminen, automatisaatio ja kasvava omakohtainen vapaus.

Näkyviä esimerkkejä ovat digitaalisen alustatalouden luomat uudenlaiset työpaikat, jotka ovat nyt jääneet väliinputoajiksi perinteisten työn muotojen, ja niiden eduista ja ehdoista neuvottelevien työmarkkinalinnakkeiden väliin. Näitä ovat muun muassa ne älypuhelimiin ja kaupunkikuvaan ilmestyneet Uber-kuskit, ja säässä kuin säässä eteenpäin puskevat ruokalähetit, joiden tekemästä vauhdikkaasta mutta myös epävarmasta työstä itsellänikin on työkokemusta.

Jotkin tahot, kuten Suomen Yrittäjät, ovatkin jo kritisoineet ammattiyhdistysliikettä tekopyhästä suhtautumisesta alustatalouteen, ja on esittänyt itsensätyöllistäjien aseman parantamiseksi korjaussarjaa. Näen SY:n olevan oikeilla linjoilla sen kanssa, että kokonaisvaltainen uudistus vaaditaan. Siihen kuuluu uudenlainen, universaali ansioturva. Ratkaisu voisi olla esimerkiksi kaikille yhtenäinen ja joustava, vapauteen ja vastuuseen nojaava perustili.

Lisäksi vahva ja valvottu työlainsäädäntö ja minimiansiotason kirjaaminen lakiin olisi keskitettyä liittokohtaista sopimista vakaampi ja tasavertaisempi keino puolustaa aivan jokaisen työntekijän oikeuksien toteutumista työsuhteen muodosta riippumatta, ja turvata heidän vapautetumpaa neuvotteluasemaansa uudenlaisilla hektisemmillä työmarkkinoilla. Jos minimipalkkalakiin nähdään tarpeelliseksi päätyä, siitä voisi tarvittaessa toki joustaa vaikkapa harjoittelijoiden, alaikäisten ja osatyökykyisten kohdalla, jotta myös heillä olisi mahdollisuus ottaa ensiaskeleensa ja kurottautua kiinni työelämään. Vastineeksi tämä kaikki voisi taata varmemmat keinot puuttua alipalkkaukseen ja laiminlyönteihin.

Aika on ajanut vanhojen linnakkeiden ohitse

Enää neljä kymmenestä alle 35-vuotiaasta palkansaajasta kuuluu johonkin ammattiyhdistykseen. Joidenkin tulkitsijoiden mukaan se kertoo siitä, etteivät nuoret ole vain löytäneet työväenliikettä. Jos se kuitenkin kertoo siitä, ettei työväenliike ole löytänyt paikkaansa tässä hetki hetkeltä nopeammin muuttuvassa yhteiskunnassa?

Jokaisella on täysi oikeus yhdistymisvapauteen. Parhaimmillaan ammattiliitto tukee osaamisen kehittymistä ja tuottaa tärkeää tietoa yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Mutta onko oikein, että nuori joutuu ottamaan isonkin iskun omaan talouteensa (mahdollisesta häirinnästä puhumattakaan) sillä välin, kun jossain kaukana ylhäällä väännetään mahdollisesta palkankorotuksesta, joka ei välttämättä edes loppujen lopuksi korvaisi tuota iskua. Tässä nuoren työelämän suunnistajan ja pitkäaikaisen vakiduunarin näkemys voi olla kuin eri maailmoista. 

Perusteltua onkin kysyä, mikä enää on keskitetyn sopimisen ja nykyisenlaisten työmarkkinajärjestöjen rooli näin voimakkaasti pirstaloituvassa työelämässä. 

Olisiko demokraattisempaa siirtää valtaa näistä vanhoista, kutistuvista ja yhä pienempää kansanosaa edustavista linnakkeista kohti koko kansaa edustavaa eduskuntaa?

Olisiko viisaampaa valvoa oikeusteitse jokaisen työntekijän oikeuksien tasavertaista toteutumista riippumatta siitä, kuuluuko usein myös voimakkaan poliittisiin liittoihin tai ei?

Olisiko järkevämpää siirtää sopiminen paikallisemmalle tasolle, ja samalla kirjata lakiin riittävä palkkataso sekä joustavoittaa ja päivittää sosiaaliturvaa sen sijaan, että pieni joukko päättäisi näistä osana Hakaniemen ja Etelärannan valtataistelua?

Miten esimerkiksi Teollisuusliitto voi enää sanoa olevansa koko työväen puolella, jos yhä kasvava joukko, erityisesti nuoria ja täysin uudenlaisesta maailmasta itsensä löytäneitä ihmisiä, ei koe ammattiyhdistysliikkeen asiaa omakseen? Tuota ei voi enää perustella työväenliikkeen merkittävällä historiallisella roolilla. Pahoin pelkään, että keinoiksi ovat jääneet uhkailu, kiristys ja painostus.

Siksi olen itsekin valtavan joukon kanssa ylpeästi myös #IdanPuolella. Tervetuloa 2020-luvulle, työväenliike.

Samuel Tammekann on 24-vuotias historianopiskelija, viestinnän harjoittelija, tulevaisuusintoilija ja Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja.