Koronavirusepidemia on tuonut maailmanpolitiikasta esille piirteitä, joiden läsnäolo on peittynyt sen arjen alle. Yhdysvaltain merkitys kansainvälisten toimenpiteiden ohjaajana on huomattu, kun Washington ei ole ottanut johtajuutta koronavirusepidemian ratkaisemisessa, ja maan asema kansainvälisen järjestelmän osana on noussut esille Maailman terveysjärjestö WHO:n rahoituksen katkaisemisen myötä.

Pelkästään epidemian kautta tarkasteltuna Yhdysvaltain toimimattomuudella on vaikutusta. Kuluneen kevään aikana Washington ei ole ottanut koronakriisin ratkaisemisessa johtavaa roolia, kuten se on aiemmin tehnyt muun muassa vuoden 2014-2015 ebola-epidemiassa, kuten Ulkopoliittisen instituutin julkaisussa (19.3.) tuodaan esille. Johtajuuden puute heikentää maan vaikutusvaltaa ja uskottavuutta maailmalla.

Koronavirus siis vaikuttaa Yhdysvaltain toimintaan. Epidemian leviäminen ja sen aiheuttama inhimillinen kärsimys maan sisällä, siirtää Washingtonin huomion enemmän sisäisiin seikkoihin ulkoisten sijaan, vaikka ulkopoliittinen toimintakyky ei katoa. Esimerkkinä tästä on kahden hävittäjäaluksen siirtyminen Itämerelle ja Mustallemerelle osana Naton toimintaa. On Euroopasta katsoen hyvä huomata, että epidemia vahvistaa pitkäaikaista prosessia, jossa Yhdysvaltain huomio ja toiminnan painopiste siirtyy toisaalle. Tässä mielessä Tyynenmeren alueen rinnalle nousee maan sisäiset kysymykset, joita koronavirus sävyttää.

Yhdysvaltain merkitys monenkeskiselle kansainväliselle järjestelmälle on ollut ja on edelleen suuri. Toisen maailmansodan jälkeen länsiliittoutuneet Yhdysvaltain johdolla loivat monenkeskisen järjestelmän perusteita, samanaikaisesti padoten Neuvostoliiton muodostamaa totalitaristista sosialistiblokkia. Washingtonin sana on painanut ennen tätäkin. Vuonna 1823 julistettu Monroe-doktriini loi läntisen pallonpuoliskon geopoliittisena kokonaisuutena ja eristi sen aikansa eurooppalaisilta suurvalloilta.  

Monenkeskisen järjestelmän toimintakyky riippuu sen keskeisten toimijoiden tahdosta toimia sen parissa. Tämä seikka on palannut muistiin epidemian myötä. Yhdysvallat pystyy toiminnallaan joko vahvistamaan tai heikentämään monenkeskistä järjestelmää. Viimeisimpänä merkkipaaluna on Washingtonin päätös katkaista Yhdysvaltain rahoitus Maailman terveysjärjestö WHO:lle. Järjestön toiminta koronaviruksen alkuvaiheilla ansaitsee oman käsittelynsä, mutta se ei kuitenkaan vähennä järjestön merkitystä taikka hyötyä. Washingtonissa tämä epämääräisyys on kuitenkin nähty perusteena rahoituksen katkaisemiselle, ja päätöksen seuraamuksia voidaan huomata jo nyt.

Sitoutuminen kansainvälisiin järjestelyihin on vaihdellut Yhdysvalloissa. Esimerkkejä voidaan hakea historiasta, kuten Kansainliiton ulkopuolelle jättäytymisestä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Pariisin ilmastosopimuksen ulkopuolelle jättäytymisestä, ja nyt rahoituksen katkaisemisesta Maailman terveysjärjestölle. Nämä esimerkit huomioiden presidentti Trumpin hallinnon toiminta ei yllätä, vaikka sen rakentavuutta voidaankin pohtia.

Vaihteleva suhtautuminen erilaisiin kansainvälisiin järjestelyihin on asetettavissa eräänlaiseen Yhdysvaltain ulkopoliittisen toiminnan historialliseen suuntimaan. Maan toiminnan vaikutukset ovat moninaisia ja laajakantoisia, ja niiden merkittävyys voi olla suurta. On sinänsä työstään ylpeän Sisyfoksen rooli ennustaa historian avulla, miten maailma tulee tarkalleen asettumaan; suuntimahan antaa ainoastaan suunnan. Verkottuneen maailman säikeet voivat siis muuttua harvemmiksi muutenkin kuin kansainvälisen kaupan saralla, eikä Washingtonista käsin ainoastaan muuteta Yhdysvaltain tapaa olla kytköksissä maailmaan, vaan myös maailmanpolitiikan uutta normaalia – mikä se sitten tuleekaan olemaan.