Kuka maksaa Ilmarin huvit
Kuvitteellisen Ilmarin pallopeluu tarjoaa hyvän viitekehyksen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tarkasteluun yksityisen hyvän ja yhteisen hyvän käsitteiden kautta. Pohdinta tuottaa arvokkaita oppeja sekä reilun ja järkevän yhdistystoiminnan pyörittämiseen että elvytyspolitiikan tunnistamiseen hassaukseksi.
JOS Ilmari tahtoo mennä pelaamaan palloa, kenen kuuluu huvi maksaa? Karkealla tasolla lähtökohtaa pohdinnalle voidaan etsiä kahden ääripään väliltä: pitäisikö jonkun muun maksaa kokonaan Ilmarin huvi vai pitäisikö Ilmarin kokonaan itse maksaa jalkapallon potkimisesta. Pallon pelaamiseen Ilmari tarvitsee ainakin jalkapallon ja mielellään jalkapallokengät. Nairobilaislasten mielestä tosin pallo riittää hyvin. Sosialistisessa dystopiassa Ilmari ja kaikki muutkin saavat palloja ja kenkiä maksutta niin kauan kuin tavaraa riittää. Välitön seuraus on sosialismissa tunnetusti se, että todennäköisesti Ilmari tahtoo, mutta ei pääse pelaamaan palloa. Jos karkeaksi lähtökohdaksi otettaisiin se, että Ilmarin huveista maksaa joku muu, yhteiskunta romahtaisi.
On ilmeistä, että Ilmarin olisi hyvä lähtökohtaisesti itse vastata huviensa kustannuksista. Pitääkö kuitenkaan kaikissa tilanteissa kaikkien maksaa kaikki itse? Ilmarin pitäisi päästä palloa jonnekin pelaamaankin. Ilmarin on mahdotonta kanniskella futismaaleja ympäriinsä vain omaa käyttöään varten, eikä niiden säilyttäminen Ilmarin kotona kaikista kätevintä ole.
Kenen pitäisi maksaa futismaaleista ja pallokentästä?
YHTEISKUNNASTA löytyy monia erilaisia ratkaisuja tällaisten suurempien hankintojen järjestämiseen. Asuinalueen naapurusto voi hankkia yhdessä taloyhtiöidensä kautta hankkia pihamaalle nurmitilaa ja futismaalit. Ilmari on voinut pelikaveriensa kanssa keskinäisellä sopimuksella hankkia yhdessä jalkapallon ja kokoontaitettavat pikkumaalit, joita säilytetään vuoron perään jonkun pelikaverin matkassa. Lajista kiinnostuneet fanaattisimmat harrastajat voivat yhdistyä jalkapalloseuraksi, joka pyörittää täysimittaista
jalkapallokenttää ja kaikkea siihen liittyvää toimintaa. Edellä kuvatuissa tilanteissa halukkaat pelaajat ovat yhdessä vapaaehtoisesti maksaneet harrastuksestaan. Entä sitten millä oikeudella Helsingissä kaupunki maksaa jalkapallokentistä ja -maaleista ja käyttää siihen verorahoja, jolloin jalkapallofasiliteeteista maksavat myös jopa pyörätuolissa istuvat ihmiset?
VASTAUSTA pitää hakea yksityisen hyvän ja yhteisen hyvän käsitteistä ja yhteisten asioiden tehokkaasta hoidosta. Helsingin kaupungin kentät ovat varattujen pelivuorojen ulkopuolella kaikkien vapaassa käytössä. Kenttä ei siitä sen enempää kulu, katoa tai vähene siitä, että se on maksimaalisessa käytössä niin, että Ilmari ja kaikki Ilmarin kaverit pääsevät sitä käyttämään. Kun kentät on rahoitettu verorahoilla, maksamisen välttelyä eli vapaamatkustamista ei tapahdu.
Jos jalkapalloseura omistaisi kentän, sen tulisi nähdä vaivaan sen seuraamiseen, ketkä siellä pelaavat ilman, että tämä seuraaminen tuottaisi mitään lisäarvoa kenellekään. Alussa todettiin, että jos jalkapalloja ja
futiskenkiä olisi kaikille maksutta jaossa, ne loppuisivat kesken. Futiskentän kohdalla tulisi vain ruuhkaa, jos kenttiä olisi liian vähän, mutta niiden täysimääräinen käyttö ei kenellekään sen enempää maksa, jos siellä pelaa
enemmän ilmareita.
On siis kokonaisuuden kannalta edullista, että kaupunki veronkantajana ottaa hoitaakseen tällaisen yhteisen hyödykkeen. Terveydenhoidon maksajana kaupunki myös säästää kustantamalla jalkapallokenttiä, joiden ollessa olemassa kaupunkilaiset liikkuvat ja pysyvät terveempinä. Samanlaista kannustinta ei jalkapalloseuralla tai taloyhtiöllä ole.
PYÖRÄTUOLI-IHMISET tuskin edelleenkään hyötyvät jalkapallokentästä, mutta tämä ei vähennä jalkapallokentän asemaa yhteisenä hyvänä. Yhteisen hyvän ehtona ei ole se, että jokainen yksilö pääsee siitä
nauttimaan. Riittää, että kaikki voivat siitä halunsa ja kykyjensä mukaan nauttia. Vertailu futiskenkiin osoittaa eron jokaisen ja kaikkien välillä. Jos futiskengät jätettäisiin käytön jälkeen kentälle seuraavaa varten, olisivat nekin kaikkien käytössä, mutta eivät vieläkään jokaisen jaloissa. Kengät pitäisi käytön jälkeen hylätä kentälle seuraavaa käyttäjää varten, jotta kengät olisivat yhteistä hyvää. Realismia tämä järjestely ei arvattavista syistä edusta.
Miksi kaupunki ei sitten ota jakaakseen futiskenkiä jokaiselle omaksi? Kenkiä tarvitaan jalkapallon pelaamiseen, ja tempaus edistäisi kaupunkilaisten terveyttä!
Vastaus löytyy futiskenkien luonteesta yksityisenä hyvänä. Kun futiskengät on kerran Ilmarille maksettu, ne hyödyttävät vain Ilmaria. Kun jalkapallomaalit on kerran kentälle tuotu, ne hyödyttävät samaan hintaan
kaikkia käyttäjiä. Jalkapallomaalit ovat yhteistä hyvää. Oletetaan hetki, että kaikki kaupunkilaiset olisivat yhtä kyvykkäitä maksamaan veroja ja maksaisivat yhteiseen kirstuun saman verran veroja.
Tässä tilanteessa varojen kerääminen yksityisiltä ihmisiltä ensin yhteiseen kirstuun ja sitten futiskenkien (yksityisen hyvän) jakaminen kaikille tai vaikka vain niitä tarvitseville, olisi tehokkuuden näkökulmasta turha
karusellileikki.
TÄLLAISTA resursseja tuhlaavaa karusellia kutsutaan myös byrokratiaksi. Virkamies, joka ensin kerää kaikilta ihmisiltä rahaa saman verran hankkiakseen kaikille heidän haluamansa kengät, ei tuota mitään lisäarvoa kenellekään.
Kysymys ei ole helppo. Yhteinen hyvä voidaan määritellä niin, että yhteinen hyvä on kyseessä, kun muutkin hyötyvät siitä, että yksilö nauttii jotain hyödykettä. ’
Ilmarin futiskengistä ei ilman lisäoletuksia hyödy kukaan muu kuin Ilmari itse. Nairobilaislapset voivat antaa todistuksen siitä, että Ilmarin kanssa voi pelata futista vaikkei Ilmarilla ole kenkiä, joten pallon peluun yleishyödyllisyydestä on kenkien kohdalla turha hakea yhteisen hyvän elementtiä.
Toisaalta futiskengät voi nähdä myös yleisemmin. Edellä oletettiin, että kaikki kaupunkilaiset olisivat samanlaisia veronmaksajia.
FUTISKENGÄT voi nähdä myös välttämättömäksi tavaksi tukea vähävaraisen perheen Ilmarin harrastamista ja kehittävän näin nuoren Ilmarin kuntoa ja sosiaalisia taitoja. Näin futiskenkien kokonaan tai osittain maksattamisen muilla voi nähdä osana mahdollisuuksien tasa-arvoa, joka itsessään on yhteistä hyvää.
Ilmarin futispallosta hyötyy hän itse, ja samaan aikaan siitä hyötyvät myös kaikki Ilmarin pelikaverit. Futispallo ei kuitenkaan jää kentälle, kun Ilmari ja kumppanit lähtevät, joten yhteisen hyödyn elementti on rajallinen. Palloa ei myöskään pääse samaan peliin potkimaan rajatonta määrää pelaajia, joten pallo hyödykkeenä on melko niukka.
Kenttä ja maalit seisovat paikoillaan myös silloin, kun Ilmarin pelit taukoavat. Jos kenttiä on kaupungissa runsaasti, ne ovat hyödykkeinä sananmukaisesti ”runsaita”, ei-niukkoja.
Yksityisen hyvän ja yhteisen hyvän ilmentymiä
TÄTÄ samaa yksityisen hyvän ja yhteisen hyvän periaatetta voidaan noudattaa muuallakin kuin Helsingin kaupungin päätöksenteossa.
Jokaisessa yhdistyksessä voidaan miettiä, hankitaanko jäsenmaksurahoilla
jäsenille t-paitoja, kakkuja ja ravintolaillallisia vai ostetaanko jotain yhteiskäyttötavaraa tai -palvelua, joka edistää yhdistyksen tarkoitusta.
Kaikki asiat eivät tietenkään aina ole pysyvästi joko yksityistä tai yhteistä hyvää. Yhden jäsenen päällä oleva t-paita voi olla yhdistyksen tarkoitusta erinomaisesti edistävä mainospaikka, josta yhdistyksen ja kaikkien sen jäsenten sietääkin maksaa – mutta vain sen yhteisen hyvän osuuden verran, josta muutkin jäsenet kuin t-paitaa käyttävä jäsen hyötyy.
Ravintolaillalliseen käytettävät rahat voivat hyödyttää muitakin kuin illallisen syöjää sillä edellytyksellä, että nimenomaisesti syödyn illallisen ansiosta saadaan aikaiseksi jotain erityisen hyödyllistä, jota ilman
ruokatarjoilua olisi ollut vaikeaa saavuttaa.
JEESUS opetti Sokratesta mukaillen, että hedelmistään puu tunnetaan. Jaon yhteisen hyvän ja yksityisen hyvän välillä voi tehdä arvioimalla, mitä hyötyä käytetystä rahasta koituu niille, jotka eivät suoraan pääse nauttimaan ostetusta hyödykkeestä. Jos kakut ja viinat katoavat suihin ilman, että varsinaista yhteistä hyvää juuri kakun syönnistä ja dokaamisesta voidaan tunnistaa, on mässäily ollut puhtaasti syöjiensä yksityistä hyvää.
Onko talouselvytys yhteistä hyvää?
Eurooppa-neuvoston poliittiseen prosessiin lähettämä 750 miljardin euron ”elpymisrahasto” on malliesimerkki yksityisen hyvän ja yhteisen hyvän jaon kannalta epäselvästä kokonaisuudesta. Paketin sisältämät rahavirrat voi pelkistää yksityiseksi hyväksi ja todeta, että Suomi maksaa kuusi miljardia euroa ja saa kolme miljardia euroa vastineeksi. Edulliseksi elvytyspaketti muuttuu, jos käytetyillä rahoilla on jotain sellaisia ulkoisvaikutuksia, joista hyötyvät muutkin kuin rahan saajat. Paketilla voidaan saada sellaista yhteistä hyvää, joka ei sisälly kolmeen miljardiin euroon.
ELVYTYSPAKETIN kohdalla yhteiseksi hyväksi on nimetty epämääräisesti Euroopan taloudellinen elpyminen. Kun samaan aikaan muistetaan, että rahanlapiointielvytyksen teho on taloustieteessä kyseenalaistettu ja jopa
kiistetty moneen kertaan viimeistään 70-luvun öljykriisistä alkaen, on elvytyspaketin yhteisen hyvän elementti olematon.
Taloustieteen koulukunnista ainoana keynesiläisyys uskoo elvytyksen nimeen ja sekin vain siinä tilanteessa, jossa resursseja jätetään mystisesti käyttämättä, vaikka niitä olisi vapaasti tarjolla. Tämän kertaisen
kurimuksen juurisyy ei ole mystiikka, vaan yksinkertaisesti taloudellisen vaihdannan estyminen ja estäminen.
Keynesiläisen koulukunnan elvytyksen tehoa puolustavat kuvaukset ovat identtisiä niiden entisaikojen yhteiskuntien kärkinimien jakamien oppien kanssa, jotka kehottivat uhraamaan lahjoja alttarille, jotta paha henki menisi pois.
Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että Vihriälän työryhmän Raamatun asemaan nousseessa raportissa annettiin hyvin kevyt paino elvytykselle. Elvytyksen – ja tarkemmin kasvua tukevan finanssipolitiikan – tarkoitus oli
olla kuristamatta kasvua, ei niinkään olla kaiken priimusmoottori. Muuttumaton tosiasia on, että talous elpyy koronasulkeumuksesta parhaiten ja ainoastaan itsestään avautumalla.
JOS Eurooppa-neuvoston elpymisrahastosta ei löydetä yhteisen hyvän elementtiä, vertautuu se suoraan siihen, että Helsingin kaupunki päättäisi korottaa veroja ostaakseen futiskenkiä ihmisille yllyttääkseen jengiä potkimaan palloa tilanteessa, jossa palloa ei pelattu, koska kentät olivat kiinni.
Sekä Euroopan unioni että tavallinen yhdistys maksimoivat omansa ja jäseniensä hyödyn käyttämällä rahojaan vain sellaiseen tarkoitustaan maksimaalisesti edistävään yhteiseen hyvään, joita sen jäsenien on itse hankala, mahdotonta tai mieletöntä yksilöinä ostaa.
Ilmarin ja muiden yhteisien rahojen käyttäminen jonkun, joidenkin tai vaikka kaikkien yksityiseen hyvään on kaikissa muodoissaan ja kaikilla tasoilla vastenmielistä yhteisten rahojen hassaamista.
Lisätietoja:
Niemi Vertti
Stadin Kokoomusnuorten puheenjohtaja