Kuntien rahoitusjärjestelmässä rikotaan perustuslakia

Kannanotto

Kuntauudistuksen kärkiperusteluksi on nostettu kuntatalouden huono nykytila ja synkät tulevaisuuden ennusteet. Monissa puheenvuoroissa kärkipoliitikot ja toimittajat ovat kauhistelleet kuntien velkaantumista ja vaatineet stoppia kuntien huonolle taloudenhoidolle. Säästöjä on ryhdytty hakemaan epätoivoisesti hallinnosta kuntien määrää karsimalla, vaikka merkittävien säästöjen löytymisen sieltä vaikuttaa lähinnä haaveilulta. Kuntien talouden tilaa arvioitaessa on oltava varsin varovainen, jotta johtopäätökset eivät johda metsään.

Kuntien taloustilanteen osa syy on varmasti huonoissa kuntatason päätöksissä, mutta koko kuntasektorin talouden tarkastelussa tuollaiseen selitykseen ei pidä tuudittautua. Eduskunta on kuntien verotusoikeuteen, valtionosuusjärjestelmään ja tehtävien määrään liittyvillä päätöksillä ollut keskeisesti vaikuttamassa nykyiseen kuntatalouden rahoitusvajeeseen ja velkakierteeseen. Tehtäväkuormaa on kasvatettu ilman kunnille annettavaa riittävää rahoitusta.

Perustuslaista johdetun rahoitusperiaatteen mukaan valtion tulisi antaa kunnille riittävät resurssit uusien tehtävien hoitamiseen. Riittävän rahoituksen sääntöä on kuitenkin laiminlyöty niin uusia tehtäviä annettaessa kuin vanhoja tehtäviä rahoitettaessa. Kuntien menokasvua vauhdittamassa on erityisesti ollut kansanedustajien kunnille asettamat lisätehtävät. Eduskunta on määrännyt kunnille tehtäviä, mutta on samalla vetäytynyt tehtävien rahoitusvastuusta määräämällä valtiolle vain 30 %:n rahoitusosuuden. Rahoitusosuus on osoittautunut puutteelliseksi, tehtävien kustannukset on pääsääntöisesti aliarvioitu, kustannusten noususta johtuvia indeksitarkistuksia on laiminlyöty ja kustannustenjaon tarkistuksia ei ole kunnolla tehty. Perustuslain rahoitusperiaate on laiminlyöty pahemman kerran.

Kuntaliiton laskelmien mukaan esimerkiksi vuosien 2001–2007 lähes 400 miljoonaa euroa vajaiden indeksitarkistusten vaikutus kertaantuu, ja niistä aiheutui noin 2,6 miljardin euron valtionosuuksien menetys kunnille vuosina 2000–2009. Vajaa indeksitarkistus merkitsi käytännössä kuntien rahoitusvastuun merkittävää lisääntymistä ja valtion vastuun vähentymistä.

Muutama vuosi sitten eduskunta päätti määrätä kunnille lisää tehtäviä neuvolatoimintaan, vammaispalveluihin ja kouluterveydenhuoltoon, mutta rahoitus jäi puolitiehen. Lopputuloksen saattoi arvata. Kansanedustajat kehuivat uusia hyvinvointilupauksia, mutta kuntien rahoitusasema heikkeni 42 miljoonalla, koska perustuslain rahoitusperiaatteesta ei pidetty kiinni. Samoin kävi perusopetuslain selkeyttämisessä, jossa opettajien ammattijärjestö arvioi tukiopetuspalvelujen uudistuksen kustannuksiksi 349 miljoonaa euroa, mutta kansanedustajat varasivat budjettiin vain 17 miljoonaa euroa.  Samansuuntaista kustannusten aliarviointia ilmenee nyt vanhuspalvelulain yhteydessä. Pidemmällä aikavälillä tällainen menettely on aiheuttanut kuntatalouteen merkittäviä rahoitusongelmia. Rahoitusta tehtävien hoitamiseen on annettu liian vähän ja rahoitusvastuusta on vuosi vuodelta livetty jollain keinolla.

Kuntien verotusoikeuden osalta linja on sama. Kuntien verotusoikeus on perustuslailla suojattu ja käytännössä verotusoikeus on kunnallisen itsehallinnon ytimessä. Verotusoikeuden tarkoitus on tuoda taloudenhoitoon omavastuisuutta ja itsenäisyyttä, jotta hyvä taloudenpito olisi jokaisen kunnan veronmaksajan huolena. Käytännössä eduskunta on kuitenkin päätös päätökseltä kaventanut kuntien itseverotusoikeutta. Valtion päätöksellä kunnallisverosta tehtäviä veronkevennyksiä on jatkuvasti kasvatettu, eikä tätä menetystä ole korvattu kunnilla täysimääräisesti. Vuosien 1997-2009 verovähennysten korotusten johdosta kunnat saivat vuonna 2009 yli 2,1 mrd. euroa vähemmän verotuloja, joista kompensoimatta on yli 800 milj. euroa. Veronkevennykset on suunnattu pääasiassa työnteon kannusteiden parantamiseen, mutta vastapuolena on kuntatalouden jatkuva heikkeneminen. Kuntien tulopohjaa on nakerrettu vuosi vuodelta.

Veronkevennysten kasvattaminen kunnallisverotuksessa on johtanut siihen, että nimellinen ja tosiasiallinen veroprosentti ovat jo kaukana toisistaan. Useat kunnat ovat kompensoineet valtionosuusleikkauksia ja veronkevennyksiä korottamalla kunnallisveroprosenttiaan. Nimellinen veroprosentti on noussut keskimäärin jo 19 %:iin, mutta efektiivinen veroprosentti laahaa 14,5 %:ssa. Eduskunnan päätöksillä kuntien perustuslaissa suojatulta verotusvallalta viedään tosiasiallista vaikutusvaltaa pois ja kuntalaisten omavastuisen taloudenhoidon peruspilaria kavennetaan keittiön kautta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että 2000-luvulla valtio on veronkevennyksillä ja puutteellisella valtionosuusrahoituksella luistanut vastuusta ja siirtänyt lakisääteisten palvelujen rahoitusvastuuta yhä enemmän kurjistuvan kuntatalouden harteille. Vuoteen 2009 mennessä tulorahoitusvajetta oli kertynyt jo lähes 9 miljardia euroa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kunnat eivät kykene rahoittamaan palvelurakenteen uusimista omalla tulorahoituksellaan. Tästä kehityskulusta eduskunnan hallintovaliokuntakin on ollut huolissaan, mutta teot ovat jääneet laihoiksi. Nykyinen järjestelmä sallii tällaisen menoautomaatin, jossa kansanedustajat voivat siirtää päättämiensä tehtävien rahoituksen hallinnon toisen tason päättäjille eli kuntapäättäjille. Kumma juttu, sillä monet kansanedustajat ovat myös kuntapäättäjiä.

Jos kuntien talous halutaan pelastaa, niin ensisijainen lääke ei ole hallinnollisten rajojen siirtely. Nyt pitäisi tunnustaa, että osa kuntien velvoitteista on poistettava, uusien tehtävien määrääminen lopetettava ja aiempien tehtävien riittävä rahoitus varmistettava. Kansanedustajien tulisi viimeistään nyt tunnustaa myös äänestäjille, että ilman riittävää rahoitusta ei ole vastuullista luvata mitään.

Rahoitusperiaate pitää kirjata selkeästi perustuslakiin, kuntien verotusoikeuden perustuslainsuoja pitää oikeasti laittaa toimimaan ja valtion pitää lopettaa kreikkalainen luottokorttipolitiikka.

Ota kantaa