Maleskeluyhteiskunta

Frédéric Bastiat lausui aikanaan ”Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella”. Tämä valitettava tosiasia suomalaistenkin olisi hyvä tiedostaa, kun elämme poikkeuksellisen haastavia aikoja, josta tie ulos tulisi löytää.

Edellisen laman jälkeen Suomi onnistuttiin nostamaan kasvun uralle, jolla parannettiin reaalituloja jokaisessa tuloluokassa. Onnistumisen takeena olivat ahkeruus ja usko työnteon palkitsevuuteen. Ansiotulojen kasvun myötä lisääntyneet verotulot aiheuttivat illuusion niin sanotusta jakovarasta, joka kulutettiin valtiovallan toimesta julkisiin palveluihin ja erilaisiin tukimuotoihin. Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta nämä tuet ovat ruokkineet myös ikäviä  lieveilmiöitä.

Tasavallan presidentti Niinistö kertoi uudenvuodenpuheessaan aiheellisesti kantavansa huolta ilmiöstä, joka on ollut jo valitettavan pitkään havaittavissa pinnan alla. Yksilön vastuu omasta toimeentulosta ja välittäminen yhteisistä asioista on unohtunut. Ne asiat on pidettävä tapetilla, jotka on ennen ymmärretty kansakunnan eheyden kannalta tärkeinä.

Osallistuminen yhteiskuntaan sen täysipainoisena jäsenenä vaikuttaa olevan osalle meistä suorastaan mahdoton ajatus. Samanaikaisesti, kun valtaosa suomalaisista vielä uskoo ahkeruuteen, työn palkitsevuuteen ja vastuun kantamiseen, on yhteiskuntaamme muodostunut omalaatuinen maleskelijoiden joukko. Tällaiset henkilöt kokevat, ettei heidän tarvitse mennä töihin, etenkään jos työ ei satu olemaan juuri heidän ihanneammattia vastaava ja keksivät minkä tahansa syyn maleksimisen mahdollistamiseksi.

Ongelma ei kuitenkaan ratkea yksittäistä maleksijaa syyllistämällä, vaan vapaamatkustamisen mahdollistavan järjestelmän muuttamisella. Tähän asetelmaan on ajauduttu, koska poliittista rohkeutta merkittäviin sosiaalipoliittisiin rakennemuutoksiin ei ole ollut, vaan on tyydytty ainoastaan kerta toisensa jälkeen paikkaamaan ilmenneitä vuotokohtia. Nykyisen kaltainen tilkkutäkki, josta eivät nauti kuin lukuisat virkamiehet ja maleskelijat, on kuitenkin mahdollista muuttaa.

Keinoja nykytilanteen korjaamiseksi on useita, jos hyväksymme, että kaikki työ on arvokasta.  Yhteiskunta voisi tukia jakaessaan vaatia, että työttömän työnhakijan on vastaanotettava myös työ, joka ei vastaa yksilön varsinaista koulutusta. Nykyisin työttömän kokin ei tarvitse vastaanottaa tarjoilijan töitä. Toisekseen osaamattoman ja ammattitaidottoman henkilön palkkaaminen on tällä hetkellä kohtuuttoman suuri riski yrittäjälle, johon tulisi tehdä helpotuksia esimerkiksi koeaikoja pidentämällä. Kolmanneksi nuorten työntekijöiden kohdalla yleissitovien työehtosopimusten minimivaatimuksia tulisi joustavoittaa.

Rakenteellisten muutosten lisäksi tarvitsemme asenneilmapiirin muutosta niin kotona, kouluissa kuin muissa yhteisöissä. Jo lähtökohtaisesti ajatus, että terveen ja työhön kykenevän on suotavaa jättää mahdollisuutensa käyttämättä ja vältellä työntekoa muiden kustannuksella on kestämätön. Mikäli kaikki tyytyisivät downshiftaamaan palvelut joita pidämme itsestäänselvyyksinä jäisivät saamatta eikä aidosti yhteiskunnan apua tarvitseville jäisi kuin luu käteen.