Kokoomusnuorten sivistyspolitiikan verkosto

Sivistyspolitiikan verkosto: J. L. Runebergin päivänä

5.2.2026 Kannanotto

Tänään 5. helmikuuta juhlimme kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin päivää. Johan Ludvig Runeberg muistetaan parhaiten kansallislaulustamme Maamme-laulusta. Monilla seuraavana mieleen tulevat runebergintortut. J. L. Runeberg nousi legendaksi jo elinaikanaan. Hän oli suosittu koko kansan, myös nuoren väen keskuudessa.

Runebergin kansan suosio perustuu hänen isänmaan rakkauteen, nerokkaaseen kielelliseen rikkauteen ja tavallisen kansan korkealle kohottamiseen. Runebergin vaikutus suomalaisen kansallishengen syntyyn on mittaamattoman suuri. Tuohon aikaan ruotsinkieliset suomalaiset eivät olleet vielä Snellmanin hengessä siirtyneet käyttämään kotimaista kieltämme, joten Runebergin runot tuli aina suomentaa. Suomen kansa, eliitistä työväkeen otti Runebergin omakseen saman tien. Saarijärven Paavossa Runeberg havainnollistaa suomalaisten periksiantamatonta luonnetta, uskoa ja niitä luonnon asettamia ankaria olosuhteita, joissa suomalaiset olivat sukupolvien muistamat ajat eläneet.

(Suom. Bäckvall)

Tuolla Saarijärven salomailla asui Paavo maalla hallaisella; kynti maata, kaivoi ahkerasti, mutta Herralta tuloa toivoi taivahasta, luonnon tekijältä. Siinäpä asui siivoin lapsinensa, vaimoinensa, vaivoin leipäpalan hiellänsä otti kankahasta.

Tuli kevät, suli kinos mailta, veipä puolen orahia; tuli kesä, kävi raet mailla, kaasi päitä puolet käydessänsä; tuli syksy, veipä halla kaikki.

Tarttui tukkahansa Paavon vaimo, sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! Ota sauva, hylkäs meidät Herra; kolkko miero, nälkä kauheampi.”

Sanoi Paavo, häntä suositellen: ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Pane leipään puoli petäjätä, minä laitan ojat leveämmät, mutta tulon toivon taivahasta.”

Pani vaimo puolen petäjätä. Kaivoi äijä kaksi viemäreitä, vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi. Tuli kevät, suli kinos mailta, eipä vienyt vesi orahia; tuli kesä, kävi raet mailla, kaasi päitä puolen käydessänsä; tuli syksy, veipä vilu kaikki.

Löipä rintoihinsa Paavon vaimo, sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; kova kuolla, mutta turha toivo.”

Sanoi Paavo, häntä suositellen: ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Pane kaksin verroin petäjätä, kaksin kerroin laitan lannan maalle. Mutta tulon toivon taivahasta.”

Lisäs’ vaimo kaksi petäjätä, laittoi Paavo lannan kaksin kerroin, käänti karjan siemeneksi, kylvi. Tuli kevät, suli kinos maalta, eipä vienyt vesi orahia; tuli kesä, kävi raet mailla, eipä kaatunutkaan kaunis olki; tuli syksy, sivu sitkaimitten meni vilun vaino vaarallinen, aivan koskematta kultapäihin.

Silloin heti Paavo hartahasti paneusi polvilleen ja sanoi: ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.” Sanoi vaimo, samoin polvillansa: ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.”

Sitten iloitellen miehellensä: ”Paavo, ota sirppi sukkelasti! Toki nyt on tullut toinen aika, ilon aika. – Pois nyt petäjäinen; ruisleivän laitan lapsillemme.”

Sanoi Paavo, häntä hyväellen: ”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri saada, jok’ ei hylkää toista hädässänsä. Pane leipään puoli petäjätä, veihän vilu tou’on naapurimme.”

Erityisen hyvin Runeberg muistetaan Suomen sotaa (1808–1809) kuvanneista Maamme-laululla alkavista Vänrikki Stoolin tarinoista. Runeberg kertoo kertomuksensa syvällä, herkällä ja rehellisellä ymmärryksellä. Runeberg kuvaa kansamme niin kuin se on, urhoollisena, olemassaolostaan taistelevana yhtenäisenä, ylevänä, rehtinä ja kauniina. Runo Heinäkuun viides päivä on yksi teoksen suosituimmista, ja sitä kaavailtiin aikanaan kansallislaulunkin asemaan.

(Runon jälkimmäinen puolisko. Suom. Manninen)

Tääll’ oli kansa tämän maan, viel’ on se; suureks surussaan se kasvoi, kaikki kesti; se kantaa kuormat kohtalon, vait uhraa, uhmaa, kuolohon käy raudan-rauhaisesti; se kansa Suomen kansa on.

Levossa lempeässä näät sen nyt, ei raasta vainon säät, on kalleimpas se siltä. Ma kilvoituksessaan sen näin, näin hallan, tuskan, turman säin, näin samaks silloin; miltä mun tuntuikaan jo mielessäin?

Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin kaatuvan, en pettäjätä: mailla käy karttamilla auringon viel’ urho hyinen taistohon, ei horju, vaikka vailla kotoa, toivoa jo on.

Mik’ uljuus, uupumattomuus, mi miehen tunnon tulisuus, mi vakuus vaiheissansa sill’ olikaan; jot’ ihannoi, sanoa sankariksi voi nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi?

Mut kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok’ oli urhoist’ urhoisin, saat vastauksen varmaan: ’Niin, herra, tunsin Dunckerin.’

Kodista köyhäst’ oli hän, laps salosyrjän synkeän, ei suvultansa suuri, mut tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri ja ikimuistoin muistetaan.

Ja kirkkaan mainekilven tään, sen ansaitsi hän lemmellään; hän synnyinmaalle antoi sydämen iäks syttyneen, kuin morsiolle, äidilleen kaikk’ uhriks sille kantoi; suur’ rakkaus vei suuruuteen.

Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei vaivu unhon järveen hän, vaan lailla luodon vehreän hän kohoo alta laineen; ei kuolemassa kuole hän.

Nyt kukkasissa loista, maa, kesäisten vetten keinuttaa suo lehtirantaa, saarta, sa kultiin kukkulasi luo ja välkkyyn virtojesi vuo, kuvastaa taivaan kaarta heleän Saimaa-silmäs suo,

ett’ ylpeästi muisto saa nyt, päivänään, sua osoittaa ja virkkaa: ’Katso maata, tuot’ ihanaa, se hymyllään sai sankar’rinnan syttymään; ket’ ei se lempeen saata! Hän kuoli eestä kullan tään.

1800-lukua edeltäneinä vuosisatoina Suomen pieni kansa nukkui vielä kansallisuntaan ja odotti myöhempiä aikoja oman henkensä nousulle. Yhteinen pohjoinen henki yhdisti kansamme Ruotsiin vuosisatojen ajaksi. Katsaus historiaan, sekä Runebergin Suomen sotaan sijoittuvat kertomukset muistuttavat meitä siitä, että Ruotsin vallan aikaa tulee muistaa silloisiin olosuhteisiin sopineena veljeskansojemme Ruotsista johdettuna liittona.

Epäoikeudenmukaisuuksiakin noina aikoina toki ilmeni; suomalaiset olivat korostetun suuressa roolissa Ruotsin käymissä sodissa ja sodat voitettiin usein juuri suomalaisilla sotilailla. 1800-luvun kuluessa Suomen ylväs runon ja sodan taitanut kansa heräsi tietoisuuteen itsestään Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin johdolla, ja jatkoi matkaansa omaan kunniaansa nousseena kalevalaisena sivistyskansana.

Historiallinen katsaus suomalaisten, ruotsalaisten ja saksalaistenkin ikuisiin yhteisiin taisteluihin itää vastaan muistuttaa meitä myös siitä, että oman kansan ja kansallishengen palvelu ei merkitse Euroopasta poispäin kääntymistä, päinvastoin, se merkitsee eurooppalaista veljesrakkautta ja suurta yhteistyötä kaikkien pohjoisten, eurooppalaisten kansojen kesken. Pohjoiset, eurooppalaiset kansallishenget eivät ole toisistaan erillisiä, toisiaan vastaan asettuvia, päinvastoin ne muodostavat toistensa kanssa ja toistensa puolesta elävän, olemassaolostaan yhdessä taistelevan eurooppalaisen kansakokonaisuuden.

Tänään on sopiva päivä nauttia herkullinen runebergintorttu. Epävirallisista kansallisleivoksistamme kunnia kuuluu J. L. Runebergin vaimolle Fredrika Runebergille. Isänmaalleen omistautunut kunnianarvoisa Fredrika synnytti kahdeksan lasta, huolehti perheensä kodista, edisti naisten lukemismahdollisuuksia, kirjoitti ja kaikkine voiminensa edisti perheensä ja maansa onnea.

Erinomaista Runebergin päivää!

(Kappaleet 1, 3, 4, 10 ja 11. Suom. Manninen)

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä, rantaa rakkaampaa

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien.

Tutusti tummat metsät nää

ne meille huminoi,

soi virttään koski kuohupää,

yöt tuikkaa, kesät kimmeltää,